Joulumuistoja ja talven riemuja

Ote Pentti Termosen muistelmista.

Muistui mieleen, että osuuskaupan hoitaja Edward Huttunen toimi kunniakkaasti niin kaupanhoitajana kuin perheemme "hovi-joulupukkina". Se oli mukavaa aikaa ja perin jännää, vaikka kyllä me lapset lopulta tiesimme kuka siellä naamarin takana oli. Ei kerrottu aikuisille. Huttunen muutti Kuokkalan myymälään ja kylämme osuuskauppa Velj. Virolaisen taloon. Siinä kaupanhoitajan toimi Juho Tunttunen. Vaimonsa Leenan kanssa oli heillä kolme poikaa ja yksi tyttö.

Vihtori ja Helena Termonen perheineen
n. 1920 luvun puolivälissä. Hugo Vihtorin
sylissä, Pentti seisoo edessä, Eero hänen
takanaan, vieressään Maire. Unto Helenan
sylissä.

Joulupukista puheen ollen muistuukin mieleeni ne silloiset joulut ja joulujen odotukset. Niille, lapsen jouluille, ei vedä vertoja "mikkää muu" jouluaika. Kun vielä uskoimme tonttuihin ja joulupukkiin, etsimme lumesta mökkimme ikkunan alta tossujen jälkiä. Halusimme tietää kurkkivatko ne verhojen raosta olemmeko siivosti sisällä. Siivosti joulun alla aina käskettiin olla. Ei me mitään tossun jälkiä nähty, paitsi mitä itse teimme. Silti oli vaikea luopua uskosta joulupukkiin. Isommat lapset kotona kuin naapurissakin saivat lopulta meidät hölmömmät tajuamaan harmittavan tosiasian. Topi-setä oli siinä vaiheessa meille joulupukkina ja hänet me ensimmäisenä joulupukkina tunsimme äänen perusteella. Vanhemmillemme emme tietysti asiasta kertoneet. Oletimme, että silloin ei seuraavana jouluna tulisi pukkia eikä myöskään lahjoja jos kerromme.

Tavallisimmat lahjat: lapaset, sukat, nenäliinat, kynät, kumit, piirrustusvihkot, karamellipussit, omenat yms. löytyivät pukin säkistä jokaisena jouluaattoiltana. Myös muita hyödyllisiä käyttötavaroita: vaatteita, jalkineita, suksia jne. Suksia isäni teki joskus ansiotyönäänkin. Aina löytyi pukin säkistä myös nippu koivuvitsoja, jotka asetettiin oven päälle vuorilaudan väliin vastaisen varalle...

Varhaisempien aikojen jouluruoista riisipuuro ja sekahedelmäkeitto olivat herkkuani, kuin myös rusinat sellaisenaan ja pullan päälle levitetty siirappi. Tietysti joulukinkku, laatikot, kaiken maailman piirakat ja se sellaiset kuuluivat kuvaan, mutta itse tykkäsin makeista. Opin kyllä syömään kinkun kera sinappiakin, jota isäni jouluksi teki - vahvaa sellaista, huh, huh!

Jouluevankeliumia ei meillä aattoillan aterialle alettaessa luettu. Sen sijaan lauloimme joskus "Enkeli taivaan" tai jotain muita hyviä joululauluja. Jouluevankeliumi luettiin aina kansakoulun joulujuhlassa ennen aattopäivää. (kts. Kouluoloja ja tapahtumia blogissa lisää kuusijuhlasta).

Jouluaamuna herättiin jo kello viiden aikaan. Laitettiin kynttilöitä palamaan tien puoleisille ikkunapenkeille. Ne valaisivat kirkkoon matkaavien tietä talomme kohdalla. Ikkunasta seurasimme kun pitkät hevosajoneuvokaravaanit kiirehtivät kulkuset kilisten joulukirkkoon. Kun meillä ei siihen aikaan ollut hevosta ja kirkolle oli matkaa 12 kilometriä, emme päässeet joulukirkkoon. Oli liian pitkä matka kävellä pimeää, lumista tietä. Tavallisesti äitini täytti lämpöisen leivinuunin lämmistyspuilla jo aattoiltana ja sytytti ne jouluaamuna. Puiden iloisesti räiskyen palaessa tunnelma oli todella jouluinen - "lämmin hellä". Jouluaamun kahvi keitetiin aina uunista hellaan vedetyillä hiilillä. Ja kahvipöydässä sitten kaikenlaista hyvää. Myöhäisempinä vuosina nousin ensimmäisenä suorittamaan sen joka jouluaamuisen, traditioksi tulleen, uunin lämmityksen ja kahvin keiton. Se viehätti ja äitini sai levätä. Olihan joulun valmistelu isolle perheelle ollut hänelle rankkaa työtä.

Ensimmäisenä joulupäivänä emme saaneet mennä kylälle, emme naapuriinkaan. Ulkona saimme sentään olla, sillä pitihän esim. joululahjasukset, kelkat ja muut lelut testata siellä. Toinen joulupäivä, Tapaninpäivä, oli vasta leikin aikaa. Sama koski pääsiäis- yms. juhlapyhiä. Tapa oli sellainen, että ensin hiljennyttiin kunnioittamaan juhlien merkitystä ja vasta sitten loikittiin.

Joulukuusi etsittiin metsästä usein joukolla. Sen voi ottaa kenen maalta tahansa, siitä ei kukaan valittanut. Joulu oli todella rauhan juhla, vaikka mökissämme meidän jälkeen majaillut hulivili vanhapoika, Joska Kiuru, lauleli kuustaan koristellessaan: "Pulituurimummot ja tyhjennetyt kanisterit roikkuivat joulukuusen oksilla!" (nuotilla Merimiehen muija ja kalamiehen koira ne ydessä rannalla ruikuttaa) Sellainen oli Joska, tosi velikulta. Kuukin taivaalta oli siihen aikaan "Joskan lyhty". Hän hävisi jo ennen talvisotaa teille tietymättömille itärajan taakse...

Joskus jouluna oli niin paljon lunta, että kylämme kujaset täyttyivät siitä aidanseipäiden tasalle saakka. Tiheät aidat tien sivuilla toimivat lumiaitoina. Lumi vain tuiskuuntui niiden väliin tielle. Tiheät aidat olivat tarpeellisia kesäisin, jotta vapaana kulkevat lammaslaumat, ja lähinnä niiden pikku vuonat, eivät päässeet pelloille. Siihen Termosen mäkeen sopivat tuiskutuulet, sillä aukeata riitti aina yli Suomenlahden. Teiden mentyä tukkoon, ajoivat hevosmiehet pitkin peltoja tien suunnassa. Syntyi talviteitä. Rikotut aidat korjattiin yhteisvoimin keväällä.

Talvi tuiskuineen oli hauskaa aikaa. Mitä pahempi pyry, sitä mieluummin sinne sekaan mentiin. Annettiin lumen tuiskuttaa itsemme piiloon, jonkin ojan pohjalle tai töyryn viereen. Jos meillä ei aina ollut liialti ruokaa oli ainakin raitista ilmaa ulkona. Ryysyjä oli sen verran päällä ettei palellut. Eipä tietysti, kun niissä oli paikka paikan päällä ja siten erittäin lämpimiä! Kerrottiin, että itse olin ollut oikea lumimyyrä jo siihen aikaan jota en itse muista. Aina ulkona möyrimässä, mäkeä laskemassa kelkoin, suksin.

Mutta muistan sen kun laskin korkealta lumivallilta suoraan kotini seinään! Siihen samaan johon keväisin napattiin niitä rahakolikoita. Juttu oli niin, että isäni teki meille, Mairelle ja minulle, leppäpuiset sukset - kokeilun vuoksi. Omistani katkesi toisen suksen kanta heti ensi esittelyssä kun isäni kokeili luistoa. Mairen sukset taipuivat tervattaessa "pönkiksi" eli jalkavuus väärin päin kuin reen jalaksen kärki. Hyvin ne kuitenkin luistivat ja kostuessaan ulkona sitkistyivät kestäviksi. Niin kestäviksi, etten saanut niistä kärkiä poikki seinään laskussa? Varmuuden vuoksi siinä laskussa käytin Mairen suksia, varovaisuutta jo silloin!!! Kuinka paljon, se on jo toinen asia, sillä laskettelin Siikalan, Pasurin, oman Vorapellon, Pahnasuon, Terosen ja Juhana Termosen peltomäet, lähimmät mainitakseni. Eikä ne olleet ihan töyssyjä. Myös Rasalan mäet kuuluivat suosittujen joukkoon, varsinkin ns. Pettäikön mäki eno-Jussin metsässä. Siitä oli hakattu puut pois varta vasten mäenlaskua ja hiihtokilpailulatua varten. Isompana ohjelmaan kuuluivat myös Siesjärven ja Petäjärven suuret mäet. Niitä jouduimme laskemaan joskus metsätyömaamatkoillakin. Pahimman "akan" eli ilmalennon sain sukeltaessani ilmassa suoraan oman pihaportin tolppaan! Yritin kovassa vauhdissa suorittaa pujottelua portin kautta. Luita ei katkennut, vain lihasrevähtymä, jonka kunnanlääkäri tri. Lunnas hoiteli. Kantelin kättäni kaulassa pari viikkoa. Juttu kuuluu sarjaan harmittavat tapahtumat, niitäkin joskus sattui.

Niinkuin pyryn jälkeen seuraa pouta, samoin ilot ja murheet vuoroin vaihtelee. Elämässämme on taatusti kaikki jaksollista, mikä on meidän pienten ihmispoloisten hyväksyttävä haluttiin tai ei. Se on luonnon laki.

Kouluoloja ja tapahtumia

Ote Pentti Termosen muistelmista.

Juhana ja Helena Termonen sekä tytär.

Kylän alakansakoulu, kuten alakoulua siihen aikaan nimitettiin, toimi Juhana Termosen vanhassa tuvassa. Mistä vuodesta alkaen, sitä en muista. Sen sijaan muistan hämärästi ajan, jolloin Eero-veli aloitti alakoulun korvikkeen eli Komosen pitämän kiertokoulun. Komonen kierteli pitäjämme kylästä kylään valistamassa lapsia. Hänen nimensä mainitaan Kivennavan historia -kirjassakin. Kun Eero meni ensimmäistä kertaa Komosen tunnille, joka piti olla Kähäräpää-Matin talossa, ei Komonen tullutkaan opettamaan. Eero palasi kotiin. Jälkeenpäin joku huuli-veikko kysyi Eerolta: "Oletkos käynyt jo sitä maailman kiertokoulua?" Tähän Eero vastasi: "Oon yhen päivän mut siel ei olt opettaijaa!" Hän ei silloin havainnut kysymyksen syvällisyyttä. Onhan Eerollakin maailman kiertokoulussa opettajia ollut - varmasti?

Kansakoulu avattiin kyläämme jo  v. 1900, kahdeksantena kouluna pitäjän kahdestakymmenestä. Koulun perustamisesta oli ollut kova riita isoisäni talossa pidetyssä perustamiskokouksessa. Enemmistö, Pännä-Paavo Termonen heidän joukossaan, voitti ja niin koulu saatiin, osittain talkoovoimin. Siihen kouluun on isänikin kirjattu oppilaaksi syysk. 29. päivänä 1902. Siitä Kivennavan Karvalan Ylhäisemmästä Kansakoulusta on meidän isä-Vihtorikin saanut päästötodistuksensa arvosteluineen toukokuun 18. päivänä 1906, joten neljä vuotta piti silloinkin housun persuksia kuluttaa koulun penkkiin.

Samaa koulua ovat käyneet myös Rasalan lapset, heidän joukossaan äiti-Helena, Alhasen sukunimellä. Hänelle on annettu I -osaston joulutodistus joulukuun 23. päivänä 1905. Siellä he ovat piiperrelleet yhdessä koulun suojissa, isäni kolmannella ja äitini ensimmäisellä luokalla (mikäli I-osasto oli sama kuin I- luokka?)

Kouluaikaisia tapahtumia hekin kertoivat, mutta mieleeni on jäänyt vain muutamia. Suhtautumisesta koulun kuriin ja järjestykseen osoittaa erään sen aikaisen oppilaan käyttäytyminen. Hän oli kesken oppitunnin noussut pulpetistaan ylös ja sanonut: "Kello pomppaa yks, mie lähen vähä syömää!" Oli ottanut eväspussinsa ja lähtenyt eineelle. Toisen kerran opettaja kuulusteli luokassa kuka oli pissannut koulun ulkoseinälle ruskeahkot plöröt? Luokka oli hiljaa kauan, mutta kun opettaja uhkasi jo kaikkia arestiin jäämisellä, joku pojista ilmoitti: "Hedvik Kiuru heitti vettä pytingille!" Tuli tytön syyksi. Uskoiko opettaja, se olikin jo toinen asia.

Hilja ja Elsa Termonen vähän myöhemmin

Samasta koulusta aikanaan saimme, me Vikilän lapset, päästötodistukset jonossa Untoon saakka, jonka jälkeen kylän äidinkieli muuttui, da da ja stoi. Itse aloitin v. 1921 säädetyn oppivelvollisuuslain mukaisen koulunkäynnin syksyllä 1927 alakansakoululla. Heti ensimmäisenä päivänä munasin itseni väittämällä Juhana Termosen perheelle osaavani kirjoittaa nimeni ihan oikeasti kaunokirjoituksella. Hilja-tytär intti kovasti vastaan, joten se oli todistettava. Kirjoitin annetulle paperille kauniisti Pentti Permonen, mistä seurasi tuvassa aikamoinen naurunremakka ja itselleni aihe punasteluun. No, luokan puolella, vanhassatuvassa, en enää tämän jälkeen nimeäni väärin kirjoittanut. Opin sauna, autuas aina!

Punastella sen sijaan sain luokassakin, laittoivat mokomat istumaan samaan pulpettiin Saima Sopo nimisen t y t ö n viereen. Sekös harmitti. Saima oli pisamakasvoinen tyttö joka tavasi ja luki suoraankin jo kouluun tullessaan ja kovalla äänellä. Tietysti meitä ekaluokan poikia härnättiin morsiamista, sillä kaikki me istuimme tyttöjen vieressä. Oppilaan pituus ja taktinen sijoittelu koulutyön rauhoittamiseksi sen istumajärjestyksen ehdot saneli.  Pojat yhdessä olisivat remunneet enemmän tunnilla.

Kaksi vuotta siellä Juhana Termosen talon olotuvan läpi juostiin, joskus kuraisin jaloinkin, vanhantuvan puolelle luokkaamme. Samasta katetusta ulkoeteisestä, samasta porstuasta, samasta olotuvan ovesta remuttiin sisälle talon isäntäväen kanssa aamuin, päivin ja joskus illoinkin. Oli hälinää... Tulee mieleen miten paljon talonväki sieti sitä metakkaa. Olotuvassa juostiin kahden vuoteen välisestä ovesta luokkahuoneeseemme. Mitättömän pieni vuokra luokasta ja opettajan huoneesta, kamarista, jonka kunta Juhanalle maksoi ei ollut yksin syy sietoon vaan ymmärrys ja hyväsydämisyys opetustyötä kohtaan jota hänen talossaan tehtiin. Toisaalta, talo sijaitsi lähes keskellä kylää (kyliä) joista lapset olivat ja oli riittävän tilava koulun pidon kannalta. Se oli paras mahdollinen paikka.

Sellainen oli sen ajan opinahjo - alkeiskoulu, jossa: luettiin, laskettiin, piirrettiin, kirjoitettiin, leikittiin, tehtiin käsitöinä patalappuja, opittiin ensimmäisiä aakkosia elämän vaikeaselkoisesta taivalluksesta. Ei tunnettu vielä vastuuta mistään, mutta siinä samalla sitäkin alettiin herätellä henkiin. Keneen tieto tarttui, keneen ei. Vaikea sanoa. En alakoulun aikana osannut arvata, että viiden kuuden vuoden kuluttua silloisen alakoulun lapset juoksevat vuoteeni  vierestä luokkaan vanhaantupaan. Silloin olin paimenpoika, "sorkkaväen kapteeni" Juhana Termosen talossa! Eivät ne alakoulun lapset minua mitenkään häirinneet - muistui vain oma vastaava aika mieleeni...että noihan mekin silloin remuttiin.

Selvisin täysin kunnialla alakansakoulusta ja aloin yläkansakoulun. Siellä meitä Vikilän muksuja olikin yhteensä kolme kappaletta. Eero neljännellä, Maire toisella ja itse ensimmäisellä "osastolla", kuten silloin sanottiin. Koulumme sijaitsi kotoa noin puolen kilometrin päässä Vanhankylän tien varrella - hehtaarin suuruisella tontilla. Koulussa oli kaksi luokkahuonetta, eteiset naulakkoineen ja opettajien asuinhuoneisto. Ulkona sauna, halkovaja, käymälät, sikakarsina ja kellarit. Puolet tontista oli peltona, jossa opettajat viljelivät perunaa, vehnää yms. ja puutarhassa mansikkaa ja juurikasveja ym. Koulun tontti oli lähes kokonaan meidän maittemme ympäröimä, joten tontti saattaa olla aikanaa lohkaistu isoisäni Paavo Termosen maista.

Opettajina aikanamme oluivat Helga Elina Kaisla os. Grönfors vuosina 1924-39 ja hänen aviomiehensä Frans Hugo Kaisla vuosina 1925-39. Helga opetti kahta alinta luokkaa ja Hugo eli "pappa" kahta ylintä luokkaa sekä jatkoluokkia. Pappa oli johtajaopettaja ja toimi myös Kivennavan kunnan ja seurakunnan tilien tarkastajana sekä kuului kunnanvaltuustoon. Hän erosi ensimmäisestä vaimostaan, jonka kanssa hänellä oli kolme poikaa ja kaksi tytärtä. Avioitui uudestaan Karvalassa ollessaan Helgan kanssa. Pappa on poistunut joukostamme jo vuosia. Helga elää (JTe huom: muistelmat kirjoitettu joskus 1980-luvulla) edelleen Forssassa. Kirjoitus käsiala on vielä konemaisen kaunista - päätellen korteista, joita hän Untolle Mommilaan joskus lähettää kuten ennen äidillemmekin. Päteviä opettajia Kaislat olivat. Kuri ja järjestys koulussa säilyi. Isänmaanrakkaus ja urheilu olivat papan sydäntä lähellä. Häneltä mekin lapset saimme pysyvän kipinän urheiluun. Hän järjesti urheilukilpailuja sekä kesällä että talvella. Juoksutti meitä voimistelutunneilla  Paavo Nurmen lantiotyylillä pitkin koulun tonttia. Paavohan oli turkulainen kuten pappakin. Tuloksia tuli. Miltei joka talvi tuli tyttöjen sekä poikien pitäjänmestaruuksien lisäksi kiertopalkinnot koulujenvälisistä hiihtomestaruuskilpailuista koulumme palkintokaappiin. Kuten kerroin, kouluja Kivennavalla oli parikymmentä ja joukossa oppilasmääriltään isompiakin kuin Karvalassa. Hajahtaako vähän kehu?

Hyvin pappa läksytkin opetti. Luki paatoksella runoja Vänrikki Stoolin tarinoista, juurruttaen siten suomalaisuutta mieliimme. Hän oli tullut Turusta ja Helga samalta suunnalta koulumme opettajiksi. He tulivat ikäänkuin kutsumustyöhön, muokkaamaan meihin Raja-Karjalan lapsiin isänmaallisuutta ja mahdollisesti (?) ryssän vihaamista. Luoja paratkoon - meidän esi-isämme, venäläisten ruhtinaiden orjat, lampuodit, lahjoitusmaa-talonpojat, jotka sukupolvien ajat olivat kärsineet vainoista ja venäläisten herruudesta, eivät salanneet lapsiltaan tosiasioita, joten tiesimme ennestään mitä on olla Karjalan kannakselaisena. Sitä tuskin tiesivät esim. turkulaiset - Ruotsin rajalla? Tarkoitus opettajillamme  oli hyvä, eihän siitä oltu eri mieltä. Ehkä omat ajatukseni harhautuivat opettajiemme tarkoituksista. Pappaa me lapset kunnioitimme kait enemmän kuin pappia. Välitunneilla pelattiin kuningaspalloa, mustaa miestä, sodittin lumi- ja käpysotia (ankaria) jahdattiin oravia puista alas. Talvisin rakennettiin valtavia lumilinnoja, joissa kävimme katkeria lumisotia, aina viimeiseen mieheen. Hiihtoa varten oli sopivan pituinen latulenkki, jonka ehti välitunnilla vetäistä kun kiirettä piti. Kaikkiin, sotaleikkeihinkin, saimme vapaasti osallistua kunhan ne vain pysyivät reiluina peleinä. Eikä siitä juuri valiteltu vaikka tunnille tultiin huuli haljenneena tai silmä mustana. Isot tuoreet kuusenkävyt antoivat aika laakin sattuessaan arkaan paikkaan, retvakkaasta kädestä lähetettynä. Tosin sotasäännöt kielsivät päähän heittämisen ja kivien laittamisen lumipallojen sisälle, mutta ainakos niitä sopimuksia muistettiin. Ei ainakaan silloin kun itse oli juuri saanut hyvän tällin arkaan paikkaan.

Opin kannalta kouluvuodet vierehtivät nopeasti. Pärjäsin kohtalaisesti, luokkani pojista useimmin "eka", Tyttöjen joukossa oli pari kolme parempaa. Laskento oli mieleisin aineeni, sain jopa jälki-istuntoa sen takia. Jouduin nimittäin valvomaan mm. Urho Töllisen laskujen tekoa kouluajan jälkeen luokassamme. Opettajat olivat lähes perhetuttavia ja asuin lähellä koulua, joten sain leikkiä opettajaa. Opettajat ostivat meiltä maitoa, kananmunia ja marjoja, joita me lapset saimme kouluun tullessamme heille tuoda. Maire-siskoni oli heillä myöhemmin sisäkkönä eli piikana vähän aikaa. Itselläni kaikki muut aineet menivät mukavasti, mutta käsitöissä en saanut paljon aikaan. Isommat pojat valtasivat tavallisesti työkalut ja höyläpenkit. En uskaltanut panna vastaan. Oli opetettu olemaan nöyrä, tottelevainen eikä saanut haastaa riitaa. Tein mm. veitsi- ja lusikkalaatikkoyhdistelmää koko syys- ja kevätlukukauden. Kuitenkin koulumme käsityönäyttelyssä oli mahtava määrä suuritöisiä huonekaluja ym. kaunistuksia. Niistä on eräs vanha valokuvakin, muistaakseni sekin Untolla Mommilassa. Eräs parhaita käsitöissä oli Einari Nykänen, jolta syntyi puusta mitä vain.

Koulumme hiihtokilpailuissa en ollut sitä terävintä kärkeä, mutta voitin koulun kisat viimeisellä jatkoluokalla ollessani. Muulloin sain vain kolmansia ja neljänsiä palkintoja. Palkintoja jaettiin paljon ja varat niihin kerättiin myymällä kilpailujen aikana yleisölle teetä, kahvia, pullaa, kakkuarpoja yms. Lisäksi kyläläiset lahjoittivat varoja tähän yhteiseen, hyvää tarkoittavaan toimintaan. Kilpailupäivä oli aina koulumme suurtapahtuma. Yleisöä siihen saapui erittäin runsaasti, heitä tuli Hiirelän, Vanhankylän, Rasalan ja Lintulan kylistä saakka. Lasten vanhempia, veljiä ja siskoja, kuka vain kynnelle kykeni. Olihan Karvalan koulu myös näiden kylien opinahjo. Hyvin teki saikka ja pullakahvi kauppansa ja aina myytiin myös kakkuarvat loppuun, samoin ylimääräinen kahvipuolla, joten palkintorahoja tuli.

Mitä hiihtovälineisiin tulee, niin sukset olivat yleensä silloisen ajan mallien mukaisia koivusuksia, joissakin vielä ns. veistokärjet eikä painamalla taivutetut. Siteinä nahkamäystimet kantaremmein tai hirttonaruin varustettuna. Mäystimet naulattiin pahvinauloin suksen sivuun, mutta myöhemmin tehtiin reikä suksen läpi ja pujotettiin mäystin siitä läpi yhtenäisenä sekä sidottiin päät yhteen nahkanaruin. Kiintositeitä ei siihen aikaan juuri ollut, ainakaan lapsilla. Sauvat teimme suorista oksattomista kuusen aluista. "Rillarengas" taivutettiin vedessä keittämisen jälkeen katajan oksasta ja nahkaviillekeet siihen vanhoista saappaanvarsinahoista. Joku teki sauvan eli silloisen "sukskepin rillan" sahaamalla sen vanerista. Sauvojen piikit teimme hevosenkengän nauloista. Naulaa sauvaan upotettaessa, sidoimme tiukan rautalankarenkaan sauvan ympärille, ettei se haljennut. Hiihtojalkineena käytettiin hiihtotossua, jossa oli kippura kärki mäystintä varten. Ne oli valmistettu kyläsuutareissa nahasta ja huovasta. Asuun kuului sääriin käärittävät värikkäät tupsuilla koristellut paulat. Myös tavalliset huopikkaat ja saappaat yms. kelpasivat hiihtojalkineeksi.  Varakkaammat ostivat kilpailuihin suksivoiteita kaupoista, mutta me teimme niitä itse. Keitimme tervaa, kynttilän ja parafiinin paloja sekä pihkaa ja suolaa peltipurkissa. Seos jäähdytettiin vanhoihin voidepurkkeihin ja siitä sitten vaan suksien alle, ja lipsuminen oli useimmiten varmaa.

Kesällä suoritin koulussa muiden mukana urheilumerkkeihin vaaditut suoritukset. Sain pronssi- ja hopeamerkin peräkkäisinä kesinä. Hopeinen "sompa" on vielä tallella, pronssinen hukkui sotaretkelläni.

Mitään pahempaa kommellusta kouluaikanani ei sattunut. Läksyt opin vuotta paria ennen kuin niitä tarvitsin, syystä että Eero ja Maire pänttäsivät niitä samoja juttuja ääneen. Pääsin helpolla, sanotaan niinkuin hiukan "siivellä".

Tosiaan, "siivellä" olin kerran pienessä liemessä. Hypimme poikajoukolla eräänä pimeänä syysiltana koulumme pihalla, kunnanlääkärin pitäessä luokassa vanhemmille jotain sosiaalista esitelmää. Isot pojat kiipesivät luokan ikkunoihin kurkkimaan sisälle ja litistivät vielä nenänsä lasiin, sytyttivät lääkärin autoon valot ja tekivät sellaista pientä pilaa. Se johti kuitenkin seuraavana päivänä suureen kuulusteluun. Joku ilmiantoi minutkin syylliseksi jäätyään itse teosta kiinni. Tosin valehtelin, etten ollut koulun pihalla lainkaan vaan tontin aidan takana. Siellä suurimman ajan olinkin, koska sieltä näki luokkaan jossa esitelmä pidettiin. Kävin pihallakin mutten tehnyt mitään merkittävää. Minut nähtiin siellä ja ilmiannettiin osasyyllisenä. Siksi rangaistus oli käypä päälleni. Määrättiin kotona piiskattavaksi! Äitini oli silloinkin sairasvuoteessa, joten "pyöveliksi" kutsuttiin Huttusen rouva (os. kaupan hoitajan rouva naapurista). Itse jouduin etsimään vitsan, jolla käsille lyötiin. Varmuuden vuoksi toin lyhyen metlan eli varsiluudan oksan, jolla Huttusen rouva rapsutteli vähän aikaa kynsilleni. Se ei juuri sattunut. Seisoin tuomiolla äitini sängyn vieressä ja pidin käsiäni ojennettuna tuomion täyttöä varten. Se ei ollut raskas kärsiä. Enemmän itsetuntoani kolhi se, että seuraavana päivänä jouduin koko luokan kuullen vastaamaan opettajan kysymykseen: "Saitko sen selkäsaunan?" -  Vastasin, sain! Sukkö se asia kuitattiin. Kukaan ei jälkeenpäin kiusoitellut selkäsaunastani. Reilu peli, rikos ja rangaistus...

Mainittavia tapahtumia olivat koulumme kuusijuhlat ja keväiset tutkintopäivät. Niihin valmistauduttiin opettajan johdolla ajoissa. Joulujuhla pidettiin aina aamulla jo kello kuuden maissa. Muistan miten eräänä sellaisena aamuna yritimme säikyttää Massa-kisamme herätyskellon äänellä. Odotimme, kissaa kellon vieressä hellien, että milloin rävähtää, mutta joku oli vahingossa painanut soittonupin alas. Kello kävi raksutti ja juhlaan piti joutua mutta kissa jatkoi uniaan pomppaamatta ilmaan! Aika velikultia olimme mutta jäimme toiseksi.

Kuusijuhlaa varten harjoiteltiin joululeikkejä, näytöskappaleita, runoja, lauluja ja muuta sellaista ohjelmaa. Itse juhlassa joku oppilas luki Jouluevankeliumin, veisattiin "Enkeli taivaan" ja suoritettiin kaikki opettelemamme ohjelmanumerot posket hehkuen. Hauskaa oli. Joulupukki toi kaikille paketin, jossa oli keksiä, omena ja makeisia. Tontut suorittavat pakettien ja joulukorttien jakelun. Korit teimme aina itse ja niitä lähettiin opettajille ja kaikille oppilaille. Oppilaiden sukulaiset olivat mukana, joten väkeä oli paljon. Olo hikinen ja raskas. Kuusi keskellä lattiaa ja oppilaat monessa renkaassa ympärillä. Pulpetit toisessa luokassa korkeissa pinoissa, mutta tilaa oli silti liian vähän. Päivän valjettua ja saatuamme joulutodistukset matkasimme jokainen koteihimme.

Koulun keväinen päättäjäispäivä eli tutkintopäivä ei yltänyt joulujuhlan tasolle, mutta oma viehätys siinäkin oli. Silloin saimme pukea yllemme ne äidin ompelemat uudet vaatteet; itse polvihousut ja puseron, jotka usein olivat tehdyt koulun avustuksena saadusta tyykikankaasta. Hällä väliä, kunhan olivat ehjät! Kaikki muutkin lapset olivat sinä päivänä uusissa ja puhtaissa vaatteissaan ja otettin koko oppilasjoukosta valokuviakin koulumme seinustalla. Laulettiin suvivirsi, jaettiin todistukset ja käsityöt. Katseltiin luokan seinillä olevat oppilaiden parhaat piirrustukset ja olihan sitä ohjelmaa silloinkin. Mieliala oli korkealla koulun päättymisen ja alkavan kesän johdosta. En muista pitivätkö opettajat jotain tutkintoläksyjen kuulusteluja, mutta tilaisuutta aina sanottiin tutkintopäiväksi. Saivathan neljännen luokan oppilaat ainakin silloin koulusta päästötodistuksensa.

Lopettelen tämän kouluaikaani ja kouluoloja kuvaavan jutun tähän. Jos aihetta ilmaantuu, varaan itselleni luvan kertoa siitä myöhemmin.

Tie Rasalaan

Ote Pentti Termosen muistelmista.

Palataankin sinne Lintulan tielle paikkaan josta erkani tie Rasalaan. Tiehän erkani Lintulasta tullessa vasemmalle. Noin puolen kilometrin mittaisen tasaisen, aluksi vasemmalle, sitten oikealle kaartuvan tien laidassa sijaitsi Maria Kuortin mökki, jossa hän komeiden poikiensa kanssa asui leskenä. Tie jatkui Ruunusuon länsilaitaa kaartaen Rasalan suuntaan. Vasemmalla oli metsässä puutavaralaani, jossa keväisin vuolimme propsia (paperipuita).

Laanin sivussa asui muuan maan hiljaisista. Uupumaton uurastaja maakorsussaan. Hänet tunnettiin nimellä Juni. Lienee ollut sukuaan Kiuru. Ojien kaivaja, riihien puija ja hirsisaunojen salvoja - melkein kuuro ja sokea mies. Hänen korsultaan pienen matkan päässä oikealla oli Tuomas Kiurun pieni mökki ja suuri lapsikatras. Tämä "Simo-Tommi" oli kivityömies.

Omat Hoviniittymme ulottuivat lähelle tätä mökkiä. Tommin mökiltä alkoivat Rasalan harjanteen pelto- ja niittyalueet. Parinsadan metrin päässä oli Benjamin Rämön talo. Benjam oli maallikko asianajaja, poika Jalmari hoiti maatilaa. Heiltä tie kaartoi oikealle ja alkoi nousta. Tien varrella oli toinen Rämöjen keskeneräinen talo samalla puolen tietä. Tie nousi suoraan harjanteelle, jossa oli Kivimäen talo oikealla. Kivimäeltä n. 300 metriä eteenpäin oli kylän korkein kohta. Koko tien matkalla oli sen laidoilla pähkinäpuita.

Siitä, vähän ennen Maria Mutan suurta taloa, erkani tilustie vasemmalla. Viivasuorana, maastorinteitä myötäillen se laskeutui kilometrin päässä olevaan metsään saakka, lähelle Veteläsuota. Muttalasta parin kivenheiton päässä, kylätien oikealla puolella oli Tahvola, Juhana Seppäsen ja viimeksi vävy Aleksander Töllisen suuri rakennuskompleksi. Juhana oli äitini serkku ja siten talon väki nivoutui meillekin sukulaissuhteeseen Alhasten kautta. Tahvo Seppänen tuli kotivävyksi Alhaselle aikanaan ja rakensi tahvolan niin paksuista äitini kotimetsän hirsistä, etten ennen enkä jälkeen niiden seinien ole paksumpia nähnyt. Hirsien tummuttua vävy Töllinen veistätti ne talon sisätiloista puhtaiksi, jolloin komeat punertavat honkahirret "tapetoivat" seinät näyttäviksi.

Tölliseltä noin 30 metriä eteenpäin, samalla puolen tietä olikin jo Rasalan mummolani, Helena Alhasen isohko talo, äitini koti. Talojen välistä lähti tilustie ja sen jatkeena polku Karvalaan. Mummolan talo oli noin 20 metriä sivussa kylätiestä ja etelärinteessä niin, että  tie oli katonharjan tasolla pohjoisen puolella. Suojainen paikka kylmiltä pohjoistuiskuilta. Alhaset joituivat lähtemään talosta ja taloa asusti viimeksi ns. Puolan pappi Adolf Carling. Hän rakennutti tien toiselle puolelle mäen päälle uuden asuintalon. Ei siihen kirkkoa tullut, vaikka hän aikanaan sanoi: "Tuohon minä vielä kirkon teen." Uusi talo oli kuitenkin paikalla, jossa perimätiedon mukaan poltettiin vainovalkeita vihollisen tunkeutuessa sota- ja ryöstöretkille Karjalan kannakselle.

Helena Alhanen lapsineen. Vasemmalta lukien Maria, Ida, Helena, Helena ja Johannes.

Alhaselta kyläharju alkoi laskeutua ja sen mukana harjua mukaillut kylätie. Alhasen vasemmalla puolella olevaa niittyä sanottiin Ruokinnoksi. Siellä oli aikoinaan äitini kotitilastaan saama pelto-osuus aivan seuraavan tilan, Holttälän, rajalla. Alhasen ja Hölttälän (sukulaistalo myös) väliä oli noin parisataa metriä. Hölttälä oli vasemmalla ja hiukan kylätiestä sivussa. Viimeksi siinä asuivat Loviisa ja Juho Höltän lapset. Tie alkoi laskea talon kohdalla jyrkästi pienin kaartein alas Rasalanojan sillalle. Siitä pienen nousun jälkeen tie kaartoi oikealle, vasemmalle jäävän Vahalammen ohi, kohti Karvalan kylän kaakkoiskulmaa. Rasalanojasta noin sadan metrin päässä oikealla asui Esa Hölttä, mutta viimeksi sitä pikkutilaa viljelivät Soposet. Läheltä Soposen taloa erkani kärrytie läheiselle Vahalammelle.

Soposen peltojen jälkeen tie suuntautui pienin nousuin sekä laskuin kuusimetsän halki lähes suorana seuraten Vahalammensuon reunaa. Laidunhakamme takaosan kohdalla se haarautui. Toinen johti suoraan kansakoulun kohdalle Karvala-Vahakylä tielle ja toinen seurasi suon kaarta jyrkästi vasemmalle ja edelleen samalle Vanhankyläntielle, parinsadan metrin päähän edellisen liittymästä. Rasalan kylä kuului maarekisterissä Joutselän kylään.

Näin on pitkästyttävän luettelomaisesti päästä päätökseen asukkaiden sijoittuminen kyseessä oleviin kyläpahasiin. Kyläpahasiin, jotka meille siellä syntyneille ja kasvaneille ovat olleet kotiemme tyyssijoja ja ikimuistoisia kasvu- ja elinympäristöjä.

Kivennapa, Karvala

Ote Pentti Termosen muistelmista.

Kasvuympäristö

“Tarinan juuriin” tutustumisen kannalta katsoen lienee syytä aloittaa kerronta aivan ruohonjuuritasolta eli kasvuympäristöstäni. Keskeisenä paikkana siihen kuuluivat kotikyläni Karvala ja äitini kotikylä Rasala lähiympäristöineen. Tuttuina lapsuusaikaisina kylinä voin mainita myös seuraavat naapurikylät: Lintula, Lavola, Joutselkä, Tammiselkä, Tapkina, Hiirelä, Vanhakylä, Multala, Hartonen ja Lainoja. Kerron mm. Karvalan kylän sijainnista maailmankartalla ja Kivennavalla, sen maaston muodoista, kasvustoista, asukkaiden sijoittumisesta kylään (myös Rasalaan ja Lintulaan), valta- ja kyläteiden verkosta Kivennavalla ja kaikesta sellaisesta mikä yhtäkkiä mieleeni muistuu tai on muistamisen arvoiselta tuntuvaa. Yksityiskohtaisia asialinjan tarinaa kasvu- ja kotiympäristöstäni en edes yritä tehdä. Siitä tulee kyllä tarpeeksi yksitoikkoinen ja luettelomainen “litania” muutenkin. 

Summittainen karttaluonnos Karvalan kylästä (P.T)

Kotikyläni Karvalan absoluuttisen tarkkaa sijaintia koordinaattilukuina en pysty ilmoittamaan. Likimääräisesti ottaen ne lienevät noin: 60 astetta 15 minuuttia itäistä pituutta (60°, 15’ ja 29°, 50’). Lisäksi suunta- ja etäisyysvihjeenä: Kivennavan kirkonkylästä linnuntietä n. 9-10 kilometriä kaakkoon, Terijoelta n. 15 kilometriä pohjois-koilliseen tai Lintulasta noin 3 kilometria suoraan itään. Sieltä löytyy maailman paras paikka - kotikyläni.

Tieverkostosta mainittakoon mm. Seuraavat: Karjalan kannaksen päätie Viipuri-Kyyrölä-Kivennapa kk.-Lintula-Terijoki (- Pietari). Siitä erkani Lintulassa tie Joutselän ja Jäppilän kautta rajan yli Mainilaan, Valkeasaareen ja edelleen Pietariin. (Leningradiin). Sitä tietä vyöryivät aikanaan suurimmat vainolaisjoukot maahamme…

Jäppilästä haarautui tie rajan sivua: Jäppilä-Somerikko-Kuokkala-Pietari rantatiehen. Tontreista, rajalta johti valtatie: Tonteri-Hartonen-Lainoja-Kekrola-Siiranmäki-Vuottaa, jossa tie liittyi Raivola-Kivennapa kk.-Ahjärvi-Vuottaa-Kauksamo-Lipola kylien kautta Rautuun, Metsäpirttiin ja sieltä edelleen Laatokalle johtavaan tiehen. Tonterista jatkui itäinen päätie Rajajoen yli Pietariin. Toinen sota- ja kauppatie entisinä aikoina. Siitä kuljetettiin maataloustuotteita Pietarissa myytäväksi. 

Lintulasta, luostarin ja Joutselkä-Terijoki - tienhaaran puolivälistä, J.Naulapään “tsannoin” luota, erkani maantie Lintula-Karvala, josta Karvalassa haarautui tiet Karvala-Vanhakylä-Multala-Hartonen ja Karvala-Hiirelä-Tonteri. Lintula-Karvala maantiestä erkani ennen Karvalaa kylätie Rasalan kautta Karvala-Vanhakyläl väliselle tielle.

Pitäjämme Kivennavan lähinaapuripitäjät olivat: Kuokkala, Terijoki, Uusikirkko, Kanneljärvi, Muolaa, Valkjärvi, Rautu ja Metsäpirtti. Lueteltuna suunnassa Suomenlahti-Laatokka. 

Vastaavasti rannikolta rannikolle rajantakaisia paikkakuntia olivat: Bjelonostov, Aleksanarkova, Valkeasaari, Mainila, Suur-Kaljala, Termola, Kirjasalo, Korkeamaa ja Vaskelovo. Näistä Mainila ja Suur-Kaljala lähinnä omaa kyläämme. 

Kotikyläni Karvalan lähinaapurikylät olivat: Lintula lännessä, Rasala pohjoisessa, Vanhakylä koillisessa, Hiirelä idässä, Mustapohja kaakossa, Tammiselkä etelässä ja Joutselkä eteläluonaassa. Kaikki kylät alle neljän kilometrin säteellä Karvalasta. Tällaiset olivat lyhyesti kerrottuna maantieteelliset puitteet Kivenavan Karvalan kylän olemassaololle. 

Maastollisesti kylämme oli, kuten melkein kaikki Kivennavan kylät, kumpuilevan mäkialueen päällä ja sen rinteillä. Maapohja oli enimmäkseen hiekka-multamaata hiekkapitoisten mäkien ja harjujen johdosta. Toisaalta lähteikköjäkin löytyi runsaasti kaivojen paikoiksi, joista ruokavesi ihmisille kuin eläimillekin nostettiin. Kuten mainitsin kylämme ei ollut tasaista maata. Sen pellot muodostuivat monen monesta mäenharjanteesta ja rinteestä. Sama on sanottava myös metsämaista, joista tosin löytyi suota ja pikku lampia. Enimmäkseen kylän koillis- ja itäpuolella. 

Rasalan kylä sijaitsi yhtenäisellä harjulla, suunnassa itä-länsi. Harju kaartoi hiukan pohjoisen puolelle “pussilleen”. Pelto- ja nittysarat siten etelä- pohjoisrinnemailla. Siksi pellot eivät olleet yhtä kumpuilevia kuin Karvalassa. Poikkeuksia hiukan löytyi. Maapohja Rasalassa oli enimmäkseen savi-multamaata. Lähteitä löytyi sieltäkin, joista kylän asukkaat saivat raikasta vettä tarpeisiinsa. Usein lähteisiin rakennettiin kaivo. Rasalan ja Karvalan kylien välissä laakossa virtasi Rasalan- ja ns. Pasurinoja. Siellä oli kylien yhteinen muta-alue, josta kerron toiste. Niitty- ja peltomaiden lisäksi notkossa oli vähän pusikkoakin. Vaikka kylien niityt tavoittivat toisensa laaksossa, matkaa sen kautta jalkapolkuja pitkin oli Rasalan harjulta Karvalan mäelle noin kilometri. 

Vesistöjä ei kylässämme ollut, lukuunottamatta notkelmien lammikoita ja pieniä puropahasia. Lähin uintipaikka oli Rasalan itäpuolella oleva, pehmeän suon ympäröimä , mutapohjainen Vahalampi. Sen pituus noin kilometri ja suurin leveys noin 400 metriä. Siitä lähti kaksi laskuojaa. Toinen eteläpäästä, jo mainittu Myllyojaan laskeva Rasalanoja ja toinen lammen pohjois-päästä, Lintulan jokeen laskeva Vahalammenoja.  Hiirelän ja Vanhankylän teiden välillä oli useita pikku lampia ja suonröppeikköjä, joiden väliset kannakset olivat metsäisiä ja kuivia kangasmaita. Siellä oli omaa metsäämmekin ja siihen ulottuva Sulusuo.

Varsinainen uintipaikka, hiekkaraintainen Siesjärvi, sijaitsi kolme kilometriä Karvalasta koilliseen. Järvi oli noin 3 km pitkä ja 1,5 km leveä saareton vesistö. Siitä lähti laskujoki, Siesjoki, mutkitellen ensin itään ja sitten etelään, päätyen Tonterin ja Tapkinan kylien välillä Rajajokeen. Tulovetensä Siesjärvi sai pienistä puroista ja ympäristön sadevesistä.  Järven ympärillä olevat kylät: Karvala, Rasala, Koukkkula, Ronnunkylä, Kekrola, Lainoja, Hartonen, Multala, Vanhakylä (järvi myötäpäivään kiertäen). Kaikki luetellut kylät muutaman kilometrin säteellä järvestä ja ns. Riitamaa-aluetta.

Siesjärvellä kesällä 7.8.1938
Ylärivi vasemmalta: Viljo Maidell, Pentti Termonen, Väinö Soponen, Viljo Siika, Toivo Termonen, Uuno Veijalainen, Urho Töllinen Alarivi vasemmalta: Antti Veijalainen, Tenho Siika, Hugo Termonen, Leo Siika, ?, Sulo Kurjonen, Raimo Munne, Keijo Jukanen takanaan Unto Termonen.

Siesjärvestä kilometrin verran länteen, sijaitsi pieni mutapohjainen lampi, jonka nimi oli Petäjärvi. Pituus noin 400 metriä ja leveys alle 200 metriä. Sen rannat eivät olleet aivan niin pehmeät kuin Vahalammen, mutta mielestäni se ei järvi-nimeä ansainnut. Siesjärven ja Petäjärven väliltä alkoi laaja suoalue. Se jatkui Petäjärven taakse Ronnunkylään päin Ronnunsuona, Rasalan suuntaan Veteläsuona ja Vahalammensuona vm:n lammen ympärille. Kolmion Vahalampi-Petäjäjärvi-Siesjärvi-Vahalampi sisällä olivat suuret Ilja Galginin omistamat tukkimetsät. Hän omisti sahalaitoksen Raivolan kylässä ja oli eräs oman alueemme suurimpia työllistäjiä, varsinkin talvisin metsäsavottoineen. 

Vanhankylän ja Siesjärven välillä oli paikkakuntamme korkein mäki, jota kutsuimme tornin mäeksi. Se oli 164 metriä merenpinnasta ja se laelle oli rakennettu 25 metriä korkea kolmiomittaustorni. Näköala tornista oli melkoinen, paikkakunnan mittapuun mukaan. Tästä tornista vajaa kilometri länteen sijaitsi vaikeasti paikallistettava “Puntuksen notko”, sotapäällikkö Pontus De la Gardien sotajoukkojen piiloleirin paikka v. 1580-luvun sota-aikana.

Maasto Karvalan, Mustapohjan ja Tammiselän kylien väleillä oli, siltä osin jonka tunsin, vähän kumpuilevaa sekametsien peittämää aluetta. Venäjän raja oli sillä suunnalla lähellä kyläämme.

Joutselän ja Karvalan kylien välinen maasto oli samanlaista laaksoa (notkoa) kuin Karvalan ja Rasalan välikin. Notkossa virtasi Myllyojan ja monen pikkupuron muodostama Tammioja mutkitellen Rajajokeen. Kylien välillä oli enimmäkseen luonnonniittyjä, peltoja, metsäpusikoita ja Lintulan kylän puoleisella aluella myös korpimaista metsää.

Karvalan ja Lintulan kylien välinen maasto oli kumpareista ja alavilla mailla sekämetsävaltaista, mutta mänty/kuusivaltaista korkeimmilla paikoilla. Myllyojan sillalta pohjoiseen sijaitsi melko laaja Ruunusuo. Karvalasta Rasalaan johtava tie kaartoi suota aina Rasalan kylän liepeille saakka, mistä tie jatkui kylän läpi Karvalan koilliskulmalle saakka. Siellä se kahtena haarana liittyi Karvala-Vanhakylä maantiehen. Ruunsuo ulottui omalle Hoviniityllemme saakka. Suolla oli paljon kyykäärmeitä, joista erään sellaisen muistan hyvin. En malta olla siitä välipalaksi kertomatta kun se nyt aivojani askarruttaa.

Vanha silta korjauksen alaisena joskus 1937-38.
Vasemmalta Kauko Naulapää, Unto Veijalainen, Uuno Veijalainen, Einari Nykänen, Tenho Siika, Eero Termonen ja Urho Töllinen

Niinkuin kaikki lapset, olin innokas tekemään puhalluspillejä ns. Ihmisputkista (nimi erotuksena koiranputkista). Olin heinäntekoaikana Hoviniityllämme ja hain sellaista pilliksi kelpaavaa ihmisputkea niittymme Ruunusuonpuoleisesta reunasta. Huomasin sellaisen erään kootun risukasan vieressä. Katselin paikallani seisten, että mistä kautta menen sen katskaisemaan linkkuveitsellä. Silloin tunsin paljaiden jalkojeni alla jotain kylmää ja niljakasta. Ensin luulin seisovani sammakon päällä ja nostin toisen jalkani sen päätä sivuun, jolloin kauhukseni huomasin, että toinen jalkani seisoo ison kyykäärmeen päällä! Sain jonkinlaisen shokin. Lamaannuin niin, etten osannut nostaa jalkaani pois käärmeen päältä kuin aivan hidastellen - kuin odottaen iskua. Käärme lähti kuitenkin heti jalkani alta vapauduttuaan luikertelemaan siihen risukasaan, jossa se ihmisputki kasvoi. En osannut tehdä mitään, tuijotin vain kun kyy mateli piiloon. En hakenut sitä pilliputkea, vaan ampaisin juoksuun isäni luokse ladolle, jossa hän takoi viikatettaan. Se oli vauhtia se. Vain kerran pysähdyin katsomaan oliko jaloissani käärmeen hampaiden jälkiä. Ladolla kysyin hätääntyneenä isältäni millaiset jäljet ne ovat. Tutkimme yhdessä jalkoja ja isäni vakuutti: “Kyl sie tuntisist, jos se olis jalkoheis iskenet”.  Se puhe rauhoitti, mutta kyykäärmeille en ole tapauksen jälkeen antanut vähääkään armoa. Väärin teet, joku sanoisi. Eihän käärme sinua purrut, vaikka mahdollisuus oli. Miksi sitä vihaat? Niinhän se todella oli, vaikka muista tapahtumasta on melko karema. Se siitä, jatkan juttua kotikylästäni. 

Karvalan kylänosat jakautuivat tavallaan asukkaiden etu- ja sukunimien mukaisiin “mäkiin”. Oli mm. Juosilan (Likaasiinmäki), Kurjosen, Siikalan, Termosen, Kiurun, Terosen, Maidell’in, Veijalaisen, Munnen ja Hieppilän mäet. Kylämme osaa jonka asukkaista enemmistön muodostivat Munnet ja Veijalaiset, sanottiin lyhyesti Kylämäeksi. Siellä asuivat myös Pimiät, Jukaset, Rapatit ja Kiurut. Kylämme kaakkoisinta osaa sanottiin joskus Selkiinmäeksi. Lieko nimitys johtunut alueen etelä- ja lounaispuolella olevista kylistä, Tammiselkä ja Joutselkä?

Vaikka tähän tarinaan piirtämistäni karttaluonnoksista käykin selville asukkaiden sijoittuminen Lintulaan, Karvalaan ja Rasalaan, esitän ne kirjallisesti monotoniseen johnoon ahdettuna. Alan Lintulasta ja jatkan Karvalaan ja Rasalaan.

Karvalan ja Rasalan miehiä Jaakko Kiurun pellonraivaustalkoissa
Seisomassa oikealta lukien: Vihtori Kiuru (Pitkä-Viki), Viljam Kurjonen, Esa Kurjonen, Aarne Kostiainen, Vihtori Termonen, Antti Veijalainen (Jaako-Antti), Mikko Pirinen (epävarma), Emil Termonen, Tuomas Kiuru(Simola-Tomvai?), Joska Kiuru (Simola-Joska), Jaakko Kiuru (Torppa-Jaakko), Heikki Laatikainen jonka edessä polvillaan kenties Arvo Kiuru.
Edessä istumassa alkaen vasemmalta: Viljam Kiuru, Toivo Kiuru, Benjam Mutta (jonka takana kenties Jussi Riukka), Viljam Termonen ja Vihtori Kostiainen 

Alueellisesti Lintulan kylää hallitsi Lintulan joen varrella oleva naisluostari suurine maatiluksineen. Kivennavan historiaa käsittelevissä kirjoissa mainitaan luostarin perustajiksi Lintulan hovin entisen isännät, Neronov’it. He perustivat sen 19.02.1895 ja antoivat luostarille nimen: Lintulan kolminaisuusnaisyhdyskunta Suomessa. Perustamisellaan Neronov hyvitti keisarille aiheuttamiaan “rötöksiä”. Luostarin kokonaispinta-ala oli 300 hehtaaria. Luostari sijaitsi aivan Viipuri-Terijoki tien varrella. Kuusien, poppelien ja rakennusten reunustama luostarialueelle erkani valtatiestä Lintulanjoen patosillan pohjoispuolelta ja suuntautui länteen kirkkomäelle. Kaikkia luostarin alueella olevia rakennuksia en enää muista, joten jääköt ne sijanniltaan selostamatta. Lintulan luostari oli erittäin suosittu turistien matkailukohde. Varsinkin kesäisin seisoi tiellä useiden linja-autojen jono matkustajien tutustuessa luostariin.

Valtatie luostarilta Terijoen suuntaan kaaartoi tasaisena kilometrin mittaisena peltoaukeiden halki hiukan oikealle. Oikealla puolella tietä kiemurteli myös Lintulanjoki peltojen keskellä. Vasemmalla oli luostarin laajat pellot, Naulapään männikkömetsää ja ennen Joutselkä-Terijoki teiden risteystä oli pieni notkelma ja purosillan rumpu. Risteyksessä sijaitsi Velj. Ville ja Jussi Virolaisen sekatavarakauppa ja majatalo (Terijoen tien varrella). Kaikki samassa rakennuskompleksissa. Risteyksessä, Joutselän kylään jyrkästi nousevan tien laideassa oli pieni mökki. Siinä asui muistaakseni joku Virkki-niminen henkilö. Mutta palataan nyt tajkaisin luostarin suuntaan ja noin puoleen väliiin sinne. Siinä on Karvalan tienhaara sekä Jussi Naulapään perheen vastaava liikeyritys kuin Virolaisillakin. Sekatavarakauppa ei menestynyt, mutta “tsainoista” eli tee- ja kahvitupaa he pitivät. Myös yösijaa talosta löytyi kaikille matka- ja rahtimiehille. Samalla harrastivat maanviljelystä ja karjanhoitoa. Talsossa oli melkoisesti omaa väkeä. 

Karvalan tietä lähdettäessä jäi vasemmalla luostarin laaja peltoaukea, sitten suuri puutavaran kokoamispaikka (laani). Sen takana metsikössä oli mökki, jossa mm. Emil-setäni asui ollessaan luostarissa pehtoorin apulaisena. Oikealla puolella olivat Naulapään pellot. Pienen kuusimetsätaipaleen jälkeen tie kaartui oikealle ja nousi mäelle. Kaarteessa vasemmalla oli seppä Bihlmannin talo ja sen vieressä paja, jossa hän työskenteli. Mäen päällä, josta alkoivat kylän kumpuilevat peltoaukeat, oli oikealla autoilija Axel Bergholmin talo.

Tie mutkitteli eteenpäin ja vuorossa olivat Kostiaisen ja Terosen taloryhmät kahden puolen tietä. Kylän itäpäässä tie laskeutui kaarrellen Antti ja Jussi (Pien-Jussi) Terosen talojen ohi pienelle purosillalle. Silta oli usein hajalla, riuista kun oli tehty. Sillalta noustiin pieni mäki, jonka jälkeen alkoi tasainen ja suora kuusivaltaisen metsän reunustama tieosuus.  Sitten alkoi loivasti nouseva pehmeähiekkainen Myllyojan mäki. Mäen juuresta erkani vasemmalle tie Rasalaan ja oikealle Berghomin myllylle. Risteyksien väliä vain kivenheiton verran. Mäntymetsän reunustaman Myllyojanmäen harjalle tultaessa erkani Bergholmin taloon (myllylle) toinen tie.

Pienen vasemmalle kaartuvan ja laskevan tieosuuuden jälkeen haarautui vasemmalle toinen tie Karvalasta Rasalaan (heikko kärrytie). Päätie laskeutui edelleen Myllyojan kivisillalle kaartuen hiukan oikealle. Ennen siltaa erkani kuoppainen kärrytie vasemmalle. Se johti Ruunusuon itälaitaa pitkin Hoviniityille. Sillan vieressä oli pehmeähiekkainen mäki, josta jalan noustiin em. Niittytielle. Myllyojan sillalta alkoi lyhyt ja jyrkkä mäki kaartuen oikealle. Mäen päältä oli noin 100 metriä suoraa tasaista tietä, jota vasemmalla reunusti Juos-Matin erittäin tiheä kuusimetsä ja oikealla lepikko.

Sitten loivaa nousua ja kaarretta vasemmalle, jossa oli ensimmäinen Karvalan taloista, Juho Veijalaisen talo.  Hän oli kirvesmies kuten poikansa Olavikin (vanhin). Heillä oli pieni viljelystontti. Heiltä tie jatkui suoraan loivana nousuna. Vasemmalla, ennen kyläaukeiden alkua oli Juos-Matin, “Kähäräpää-Matin”, alias Matti Kiurun komea valkokylkinen koivikko. Matin suuri talo oli oikealla tiestä, kuten pienen mäennyppylän jälkeen, mäen korkeimmalla kohdalla oleva Jussi Kurjosen talokin. Jussin, joka ei eräänä Tapaninpäivän aamuna saanut meidän mökistä “tahvanaa”! Jussin karjarakennukset olivat tien vasemmalla puolella, nekin, jotka aikaisemmin paloivat ja jossa palossa poltti hän toisen kätensä. Jussin mäeltä tie laskeutui loivana suorana mäkenä oikealla olevien Viljam ja Esa Kurjosen talojen ohi notkoon.

Lyhyen tasamaalla olevan purosillan jälkeen tie kääntyi jyrkästi oikealle. Mutkasta erkani tie Jussi Siialle ja Hoviniityille, päätiestä vasemmalle. Vajaan sadan metrin jälkeen seurasi jyrkkä kaarre vasemmalle ja sitten loivaa suoraa nousua. Kaarteesta erkani suoraan Kylämäentie, mutta seuraan ensin päätietä. Heti kaarteesta kivenheiton päässä vasemmalla oli Paavo Siian talo. Sitten lyhyt jyrkkä nousu Siikalan kellarin mäelle, josta alkoi loivempi suora tieosuus. Tien oikealla puolella pellolla oli “Kaaprela”, Kostiaisen ja seppä Niskasen talo. Niskasella oli paja ja riihirakennus aivan päätien laidassa. Siitä pajasta me pojat saimme aikanaan niitä kuluneita kärrynpyörän vanteista, joiden perässä juoksimme.

Pajan vastakkaisella puolella, tien laidassa, oli Anttilan perikunnan peltopala ja sammaloitunut lammikko. Sen reunalla Hyytiäisen Anni (perikuntalainen) juoksutti muurahaisia “kopareellaan”. Tältä kohdalta vielä suoraa loivaa nousua vajaa sata metriä eteenpäin, niin ollaankin jo kotinurkissa kiinni. Ensin Osuuskaupan talo ja Anttilan talon jäänteet, sitten onkin jo meidän oma “Vikilämme” kaikki tien vasemmalla puolella.  “Vikilästä” etuvasemmalle, 50 metriä tiestä, sijaitsi tarinoissani myöhemmin mainittu mökkimme.

Vuonna 1939 peruskorjattu Vihtori Termosen talo Karvalassa. Valokuva vuodelta 1942 ja kuvassa Eero Termonen. Talossa toimi Kannaksen Osuusliike 1907, 1909-1927. Varasto-osa on purettu ja kauppahuoneesta tehty asuinhuone. Talon peruskorjaus valmistui syksyllä 1939, jolloin tuli ensimmäinen lähtö evakkoon! 

Osuuskaupan ja Anttilan aitan välistä johti kärrytie ohi “pientareen” ja “luosan”, hiekkakuoppien, Kolkkapellon, Vorapellon ja hakamme polun Vihtori Kiurun (Pitkä-Viki), Jooseppi Pasurin eli talon viimeksi omistaneen Jussi Sokan pihaan. Sokalta tie jatkui kinttupolkuna niittyjen ja peltojen läpi Rasalan mäelle, Rasalan mummolani ja Aleksanteri Töllisen talon välistä kylän läpi menevälle tielle. Palataan kuitenkin päätielle. Anttilan kohdalla, tien oikealla puolella oli talon omenapuita. Puutarhan vierestä erkanivat “kujaset” (molemmin puolin aidattu kärrytie) loivasti vasemmalle nousten Juhana Termosen “linnoitukseen”, päätieltä n. 150 m. Juhana Termoselta tilustie ja sen jälkeen jalkapolkuna peltojen vierustoja pitkin aina Kylämäelle saakka. Juhanan talosta, “linnoituksesta” kerron myöhemmin. 

Päätie ohitti kotini seinää hipoen ja kaartoi eineen verran oikealle, nousten peltojen keskellä kylämme korkeimmalle kohdalle. Siinä Termosen mäellä, mummolan mäellä, tien oikealla puolella mäen itärinteessä oli isäni kotitalo. Siinä olivat juuriemme juuret, ties miten kaukana menneisyydessä? Viimeksi taloa asutti Toivo Termonen, Topi-setä. Maantie laskeutui talon kohdalla jyrkästi hiukan vasemmalle. Ulkorakennuksen ja pienen “luosan” välin ohitettuaan tie kääntyi jälleen oikealle ja lasku loiveni. Siinä ulkorakennuksen nurkalla tien sivussa oli sekin kellari, jonka katolta laskin suksilla elefantteja vastaan! Siitä toiste. Tiessä seurasi jyrkkä mutka vasemmalle ja pienen suoran jälkeen samanlainen oikealle. Siinä peltoaukeiden keskellä olevassa mutkassa tien vasemmalla puolella oli ennen mummolani riihi joka paloi. Siitä “riihenpalon” luota erkani veräjän kautta tilustie, laidunhaan kautta Rasala-Vanhakylä tiellä. Tällä tilustiellä tein tikuista pienta aitaa - yöääk! Kerron jutun myöhemmin.

Uutta vuotta vastaanottamassa 1926 Termosella.
Vasemalta lukien: tuntematon, Viljam Kostiainen, Arvi Termonen, Viljam Kurjonen, Aarne Kostiainen, Benjam Mutta, Nestor Laatikainen, Arvo Mutta, Toivo Termonen, Viljam Termonen ja Vihtori Kostiainen

Jatketaan päätietä loivaa alamaata runsas sata metriä, jolloin tullaan kolmen tien risteykseen. Osuuskaupan tontti ja kylän soranottokuoppa jäivät vasemmalle ja Topi-sedän pellot tien oikealle puolelle ennen risteystä. Risteyksestä kaartui tie vasemmalle Vanhaankylään, suoraan Hiirelään ja jyrkästi oikealle jyrkän töyryn jälkeen tie Selkiinmäelle ja Kylämäelle.  Risteyksen kohdalla oli Katri Munnen mökki sorakuopan reunalla ja samoin vasemmalla, alkavan Vanhankylän tien varrella, sijaitsi Karvalan Työväenyhdistyksen “iltamatalo”.

Karvalan työväentalon edessä noin v. 1937-38 (ent. oviaukon kohdalla)
Vasemmalta: Urho Töllinen, Uuno Veijalainen, Väinö Soponen, Pentti Termonen, Toivo Kiuru, Einari Nykänen, Sulo Kurjonen ja Joel Kuortti.

Vanhankylän tie kaartoi edelleen hiukan vasemmalle  ja nousi pienen mäen nyppylän päälle Pahnasuonmäen ja vasemmalla olevan vesilammikon kohdalla. Siitä lyhyen oikean kaarteen jälkeen alkoi loiva lasku suoraan Rasala-Vanhakylä -tien risteykseen saakka. Alkoi metsät. Suoraan alkupäässä oikealla oli kylämme opinahjo, Kansakoulu. Se oli viimeinen talo Vanhankylän suuntaan Karvalassa.

Karvalan kansakoulu ennen sotia (n. 1934-36)

Karvalan kansakoulu.
Opettajat Frans Hugo Kaisla ja Helga Kaisla

Kuten jo kerroin, Hiireläntie jatkui risteyksestä suoraan. Sadan metrin loivan nousun ja pienen notkelman jälkeen ohi männikköisen Pahnasuonmäen, Pahnasuon, Mikko Kiurun peltojen ja kotitalon tie jatkui metsäiselle Hiirelän tieosuudelle. Mikko Kiurun ja Einari Nykäsen koti oli viimeinen talo Hiirelän suuntaan Karvalassa. Oikealle tiestä jäivät Toivo ja Viljam Kiurun pellot ja metsät. Kolmas, Selkiinmäen kärrytie, loiveni lyhyeksi suoraksi heti töyryn jälkeen ja nousi ohi vasemmalle jäävien Toivo ja Viljam Kiurun yhteisten suurten asuin- ja talousrakennuskompleksien Terosen mäelle. Kiurun talo kylän isoimpia. Talon jälkeen oli tiessä jyrkkä S-mutka, jonka kohdalla oikealla oli Mikko Terosen ränsistynyt talo. Tie jatkui peltojen ympäröimänä tasaista harjannetta suoraan. Vasemmalle jäi Suutarin Jussin talo. Tien vasemmalla puolella seuraavan kahden S-mutkan kohdalla oli Aleksandr Maidell’in vaaleaksi maalattu talo. Isäntä oli kiertelevä lumppukauppias ja perhe viljeli kotona maata. Tie jatkui sekametsäisen mäennyppylän yli Rapatin Mikon riihiaukiolle. Siinä pelattiin pesäpallo-ottelut Tammiselän poikia vastaan v. 1934-37. Samalla aukealla tie haarautui. Siitä erkani oikealle tasainen kujanen, joka suorana ylitti Kylämäentien ja jatkui n. 100 metriä aina Mikko Veijalaiselle (Hioppila) saakka. Mikko oli puutarhuri. Selkiinmäentie jatkui Rapatin riihen ja oikealle jäävän asuintalon ohi laskuvoittoisesti kylän läpi tulevalle Kylänmäentielle, joka jatkui risteyksestä pienen notkelman yli Tuomas Termosen (isäni setä) - myöhemmin Jarlmari Veijalaisen talon ohi mutkittelevana metsätienä “Yllö-Mikon”, Mikko Kouhian korkealla mäellä oleville tiluksille saakka., Karvalan ja Hiirelän kylien puoliväliin. Mikon erittäin syvään kaivoon putosi häätilaisuuden aikana kaksi miestä. Leikkimielinen töniminen kaivon reunalla johti heidän kuolemaansa. Häistä tuli hautajaiset!

Selkiinmäen ja Kylänmäentien risteyksestä johti tie Tammiselälle. Risteyksen lähellä oikealla puolella olivat Antti ja Mikko Veijalaisen talot. Heistä vähän sivussa mäellä Pekko Veijalaisen talo. Tammiselän tien laidassa oikealla olivat Kaisa Veijalaisen ja lihaparisniekka Ida Veijalaisen talot. Idan talo viimeinen Karvalan talo sillä tiellä.

Karvala (oikeassa ylänurkassa pilkottaa Vahalampi) (Google Maps) (J.T)

Palataan nyt kylän länsipäähän, siihen Siikalanmäen alapuolella olevaan Kylämäen tienhaaraan. Edettäessä Kylämäentieltä parin kivenheiton verran on vasemmalla Kostiaisen talo, “Ala-Kaaprela”. Talon omisti viimeksi Jussi Kurjonen. Talon takapihalla oli syvän lammikon rannalla se komea tammi - kylämme ylpeys! Karvain mielin jouduimme kaataman sen kun…kerron myöhemmin. Samalla puolen tietä, vähän sivummalla tiestä, n. 150 metriä Kostiaisilta, asuivat Eeva ja Jussi Kiuru (äiti ja poika) - Muonilaiset.

Kylätie laskeutui vähän ja kaartoi loivasti vasemmalle. Kaarteesta erkani tilustie oikealle Joutselän suuntaan. Loppumatkan jalkapolkuja pitkin siitä pääsi Joutselän kylään saakka. Sitä tietä johdattelin Tuomas Munnen karjaa laitumille ollessani paimenpoikana Tuomaan talossa, Mikkolassa, joka sijaitsi kylätien oikealla puolella.

Kylämäentie jatkui sitten lähes suoraan kilometrin verran, Jalmari Veijalaiselle saakka. Mikkolasta seuraava talo vasemmalla oli Maria Munnen Pietarjoukkula, noin 50 metrin päässä Mikkolasta. Edelleen vasemmalla, kivenheiton päässä, Eino Munnen (Kekkapää-Eino) mökki. Mökin vierestä johti aiemmin mainittu peltopolku ja tilustie Juhana Termosen kautta Osuuskaupalle. Polku haarautui myös Terosen ja Maidell’in taloille. Einon mökin vastakkaisella puolella tietä eteenpäin mentäessä oli samalla puolen tietä Matti Kiurun, Antti Pimiän ja Jukasen talot.

Jukasen pihan läpi johti peltopolku “Hieppilään” Mikko Veijalaiselle, Kaisa Veijalaiselle ja Ida Veijalaiselle. Polun toinen haara johti Pekko, Mikko (radio-Mikko), Jussi (halkhuul-Jussi) ja Antti Veijalaisen taloille oikopolkuina. Palataan Kylämäentielle. Jukasen ja Pimiän lähellä, tien vasemmalla puolella, olivat “Riittala”, Arvi Veijalainen (Riita Arvi) ja “Sakula”, Tuomas Veijalisen (Saku-Tommi) talo.

Siinä ne Lintulan ja Karvalan kylien talousyksiköt olivatkin. Joitakin muistivirheitä niissä saattaa olla, mutta isoin osa on oikein. Karttaluonnoksessa ne ovat tarkemmin. Yli neljäkymmentä taloa Karvalassa oli ja kirjanpidollisesti enemmänkin, sillä Lintulakin lienee kuulunut hallinnollisesti kyläämme.