Muistui mieleen, että osuuskaupan hoitaja Edward Huttunen toimi kunniakkaasti niin kaupanhoitajana kuin perheemme "hovi-joulupukkina". Se oli mukavaa aikaa ja perin jännää, vaikka kyllä me lapset lopulta tiesimme kuka siellä naamarin takana oli. Ei kerrottu aikuisille. Huttunen muutti Kuokkalan myymälään ja kylämme osuuskauppa Velj. Virolaisen taloon. Siinä kaupanhoitajan toimi Juho Tunttunen. Vaimonsa Leenan kanssa oli heillä kolme poikaa ja yksi tyttö.
 |
| Vihtori ja Helena Termonen perheineen n. 1920 luvun puolivälissä. Hugo Vihtorin sylissä, Pentti seisoo edessä, Eero hänen takanaan, vieressään Maire. Unto Helenan sylissä. |
Joulupukista puheen ollen muistuukin mieleeni ne silloiset joulut ja joulujen odotukset. Niille, lapsen jouluille, ei vedä vertoja "mikkää muu" jouluaika. Kun vielä uskoimme tonttuihin ja joulupukkiin, etsimme lumesta mökkimme ikkunan alta tossujen jälkiä. Halusimme tietää kurkkivatko ne verhojen raosta olemmeko siivosti sisällä. Siivosti joulun alla aina käskettiin olla. Ei me mitään tossun jälkiä nähty, paitsi mitä itse teimme. Silti oli vaikea luopua uskosta joulupukkiin. Isommat lapset kotona kuin naapurissakin saivat lopulta meidät hölmömmät tajuamaan harmittavan tosiasian. Topi-setä oli siinä vaiheessa meille joulupukkina ja hänet me ensimmäisenä joulupukkina tunsimme äänen perusteella. Vanhemmillemme emme tietysti asiasta kertoneet. Oletimme, että silloin ei seuraavana jouluna tulisi pukkia eikä myöskään lahjoja jos kerromme.
Tavallisimmat lahjat: lapaset, sukat, nenäliinat, kynät, kumit, piirrustusvihkot, karamellipussit, omenat yms. löytyivät pukin säkistä jokaisena jouluaattoiltana. Myös muita hyödyllisiä käyttötavaroita: vaatteita, jalkineita, suksia jne. Suksia isäni teki joskus ansiotyönäänkin. Aina löytyi pukin säkistä myös nippu koivuvitsoja, jotka asetettiin oven päälle vuorilaudan väliin vastaisen varalle...
Varhaisempien aikojen jouluruoista riisipuuro ja sekahedelmäkeitto olivat herkkuani, kuin myös rusinat sellaisenaan ja pullan päälle levitetty siirappi. Tietysti joulukinkku, laatikot, kaiken maailman piirakat ja se sellaiset kuuluivat kuvaan, mutta itse tykkäsin makeista. Opin kyllä syömään kinkun kera sinappiakin, jota isäni jouluksi teki - vahvaa sellaista, huh, huh!
Jouluevankeliumia ei meillä aattoillan aterialle alettaessa luettu. Sen sijaan lauloimme joskus "Enkeli taivaan" tai jotain muita hyviä joululauluja. Jouluevankeliumi luettiin aina kansakoulun joulujuhlassa ennen aattopäivää. (kts. Kouluoloja ja tapahtumia blogissa lisää kuusijuhlasta).
Jouluaamuna herättiin jo kello viiden aikaan. Laitettiin kynttilöitä palamaan tien puoleisille ikkunapenkeille. Ne valaisivat kirkkoon matkaavien tietä talomme kohdalla. Ikkunasta seurasimme kun pitkät hevosajoneuvokaravaanit kiirehtivät kulkuset kilisten joulukirkkoon. Kun meillä ei siihen aikaan ollut hevosta ja kirkolle oli matkaa 12 kilometriä, emme päässeet joulukirkkoon. Oli liian pitkä matka kävellä pimeää, lumista tietä. Tavallisesti äitini täytti lämpöisen leivinuunin lämmistyspuilla jo aattoiltana ja sytytti ne jouluaamuna. Puiden iloisesti räiskyen palaessa tunnelma oli todella jouluinen - "lämmin hellä". Jouluaamun kahvi keitetiin aina uunista hellaan vedetyillä hiilillä. Ja kahvipöydässä sitten kaikenlaista hyvää. Myöhäisempinä vuosina nousin ensimmäisenä suorittamaan sen joka jouluaamuisen, traditioksi tulleen, uunin lämmityksen ja kahvin keiton. Se viehätti ja äitini sai levätä. Olihan joulun valmistelu isolle perheelle ollut hänelle rankkaa työtä.
Ensimmäisenä joulupäivänä emme saaneet mennä kylälle, emme naapuriinkaan. Ulkona saimme sentään olla, sillä pitihän esim. joululahjasukset, kelkat ja muut lelut testata siellä. Toinen joulupäivä, Tapaninpäivä, oli vasta leikin aikaa. Sama koski pääsiäis- yms. juhlapyhiä. Tapa oli sellainen, että ensin hiljennyttiin kunnioittamaan juhlien merkitystä ja vasta sitten loikittiin.
Joulukuusi etsittiin metsästä usein joukolla. Sen voi ottaa kenen maalta tahansa, siitä ei kukaan valittanut. Joulu oli todella rauhan juhla, vaikka mökissämme meidän jälkeen majaillut hulivili vanhapoika, Joska Kiuru, lauleli kuustaan koristellessaan: "Pulituurimummot ja tyhjennetyt kanisterit roikkuivat joulukuusen oksilla!" (nuotilla Merimiehen muija ja kalamiehen koira ne ydessä rannalla ruikuttaa) Sellainen oli Joska, tosi velikulta. Kuukin taivaalta oli siihen aikaan "Joskan lyhty". Hän hävisi jo ennen talvisotaa teille tietymättömille itärajan taakse...
Joskus jouluna oli niin paljon lunta, että kylämme kujaset täyttyivät siitä aidanseipäiden tasalle saakka. Tiheät aidat tien sivuilla toimivat lumiaitoina. Lumi vain tuiskuuntui niiden väliin tielle. Tiheät aidat olivat tarpeellisia kesäisin, jotta vapaana kulkevat lammaslaumat, ja lähinnä niiden pikku vuonat, eivät päässeet pelloille. Siihen Termosen mäkeen sopivat tuiskutuulet, sillä aukeata riitti aina yli Suomenlahden. Teiden mentyä tukkoon, ajoivat hevosmiehet pitkin peltoja tien suunnassa. Syntyi talviteitä. Rikotut aidat korjattiin yhteisvoimin keväällä.
Talvi tuiskuineen oli hauskaa aikaa. Mitä pahempi pyry, sitä mieluummin sinne sekaan mentiin. Annettiin lumen tuiskuttaa itsemme piiloon, jonkin ojan pohjalle tai töyryn viereen. Jos meillä ei aina ollut liialti ruokaa oli ainakin raitista ilmaa ulkona. Ryysyjä oli sen verran päällä ettei palellut. Eipä tietysti, kun niissä oli paikka paikan päällä ja siten erittäin lämpimiä! Kerrottiin, että itse olin ollut oikea lumimyyrä jo siihen aikaan jota en itse muista. Aina ulkona möyrimässä, mäkeä laskemassa kelkoin, suksin.
Mutta muistan sen kun laskin korkealta lumivallilta suoraan kotini seinään! Siihen samaan johon keväisin napattiin niitä rahakolikoita. Juttu oli niin, että isäni teki meille, Mairelle ja minulle, leppäpuiset sukset - kokeilun vuoksi. Omistani katkesi toisen suksen kanta heti ensi esittelyssä kun isäni kokeili luistoa. Mairen sukset taipuivat tervattaessa "pönkiksi" eli jalkavuus väärin päin kuin reen jalaksen kärki. Hyvin ne kuitenkin luistivat ja kostuessaan ulkona sitkistyivät kestäviksi. Niin kestäviksi, etten saanut niistä kärkiä poikki seinään laskussa? Varmuuden vuoksi siinä laskussa käytin Mairen suksia, varovaisuutta jo silloin!!! Kuinka paljon, se on jo toinen asia, sillä laskettelin Siikalan, Pasurin, oman Vorapellon, Pahnasuon, Terosen ja Juhana Termosen peltomäet, lähimmät mainitakseni. Eikä ne olleet ihan töyssyjä. Myös Rasalan mäet kuuluivat suosittujen joukkoon, varsinkin ns. Pettäikön mäki eno-Jussin metsässä. Siitä oli hakattu puut pois varta vasten mäenlaskua ja hiihtokilpailulatua varten. Isompana ohjelmaan kuuluivat myös Siesjärven ja Petäjärven suuret mäet. Niitä jouduimme laskemaan joskus metsätyömaamatkoillakin. Pahimman "akan" eli ilmalennon sain sukeltaessani ilmassa suoraan oman pihaportin tolppaan! Yritin kovassa vauhdissa suorittaa pujottelua portin kautta. Luita ei katkennut, vain lihasrevähtymä, jonka kunnanlääkäri tri. Lunnas hoiteli. Kantelin kättäni kaulassa pari viikkoa. Juttu kuuluu sarjaan harmittavat tapahtumat, niitäkin joskus sattui.
Niinkuin pyryn jälkeen seuraa pouta, samoin ilot ja murheet vuoroin vaihtelee. Elämässämme on taatusti kaikki jaksollista, mikä on meidän pienten ihmispoloisten hyväksyttävä haluttiin tai ei. Se on luonnon laki.
