Talvisota syttyy, evakuointia, linnoitustöitä, karmiva herääminen tykistökeskitykseen ja lähtö Karvalasta

(Ote Pentti Termosen muistelmista)

Talvisodan kynnyksellä rakennettiin Kivennavalle Imatran Voiman sähköverkostoa. Runkolinja oli tulossa Polviselän kylältä saakka, suuntana Lintula. Siitä oli omaan kylämme matkaa kolme kilometriä, joten valoa ikkunoihin oli tulossa jo Suomen raukoille rajoillekin... 

Tie Karvalaan erkani Viipuri-Terijoki valtatiestä Lintulassa, Luostarin ja Joutselän tienhaaran puolivälistä. Nykyisin siinä kuulemani mukaan törröttää ajokieltokilpi. Kivennavan kirkonkylän kertyi matkaa kotikylästäni 12 kilometriä, mutta lähin venäinen kylä oli noin 5-6 kilometrin päässä Rajajoen takana. Kylämme kohdalla lähempänä rajaa olivat kylät: Mustapohja, Tammiselkä, Joutselkä ja Jäppilä. Niissä kylissä saattoivat ihmiset keskustella Rajajoen yli naapurimaan asukkaiden kanssa. Mm. heinäpellot ulottuivat molemmilla puolilla joen rantaan saakka, joten heinätöissä paiskivat ihmiset juttelivat keskenään kuin naapurit konsanaan. Inkeriläiset puhuivat lähes samaa Kannaksen murretta kuin Suomenpuoleiset asukkaatkin, joten ei kommunikaatiovaikeuksia ollut. Kuulemani mukaan rajan yli puhuttiin joskus tuhmiakin, puolin ja toisin!

Kun maailman tilanne kiristyi laskeutui sopuisan rinnakkaiselon ylle kuitenkin tummat varjot. Neuvostoliitto teki jo 1938 vuonna Suomelle ehdotuksia, jotka koskivat maa-alueiden vaihtoja. Maaliskuussa v.1939 venäläiset halusivat vuokrata Suomenlahden ulkosaaret. Jo nämä osittain huhuina kierrelleet jutut saivat aikaan monenlaista vipinää. Kuin taikaiskusta syntyi vapaaehtoisten muodostamia linnoitustyöjoukkoja Karjalan kannakselle. Sadat, ehkä tuhannet opiskelijat, kesälomalaiset, suojeluskuntalaiset sekä monet muut kansalaisjärjestöt uhrasivat osan kesästään maamme puolustuksen lujittamiseen. Työ tapahtui tietysti Puolustusministeriön suosiollisella luvalla. Heräsivät siihen sitten valtion muutkin herrat. Kutsuttiin reservit ylimääräisiin kertausharjoituksiin (YH-joukot), harjoitusalueena Karjalan kannas. Rakennettiin viivytysasemia rajalta alkaen ja keski Kannakselle kuuluisaa Mannerheim-linjaa.

Kaikesta huolimatta, me tulilinjan asukkaat, emme oikein uskoneet sodan syttymiseen. Vain ajatuksissamme inho ja halveksunta Venäjä kohtaan kasvoivat sitä mukaa mitä uhkaavammaksi nootit kävivät. Heräsi kysymyksiä: "Pitääkö meidän rajan lapsien iankaikkisesti kärsiä noiden vainoojien takia? Eikö heillä siellä Rajajoen takana ole tarpeeksi maata ilman meidän pieniä peltotilkkujamme kun vaativat meiltä esi-isiemme hiellä ja verellä rakentamaa kotiseutuamme?" Tiedettiin kyllä syy vaatimuksiin Leningradin turvallisuus- mutta sitä pidettiin silloin tekosyynä moisiin ehdotuksiin. Tietysti on muistettava, että jokainen eläinkin on valmis taistelemaan ja uhmaamaan jos sen kotipesää tai kotikoloa isompi otus uhkaa. Elimme samankaltaista tilannetta syksyllä 1939 - sijaiskärsijöinä Kannaksella. Ihme kyllä, koko Suomen kansa lienee ollut lähes yksimielinen vastaamaan vaatimuksiin ei tuumaakaan Suomen kamaraa! Oliko virhe, en tiedä?

Kesä v.1939 oli Kannaksella erittäin lämmin ja suotuisa. Viljat kasvoivat hyvin ja sato oli ennätyksellinen, varsinkin vehnän osalta, jonka viljelyyn sopivat Kannaksen pellot. Nooteista ja kaikenlaisista huhuista huolimatta teimme kotona normaalit askareemme: kokosimme viljat aittaan, perunat kellariin, lihotimme siat, noukimme mustikat, puolukat, vatut, mansikat, pensasmarjat ja omenat. Kellarissamme oli kymmeniä litroja säilöttyä ravintoa pulloissa, purkeissa ja laatikoissa. Ei aavistettu kuka ja missä ne syö? Kun kaikki oli suurin piirtein valmiina talven tulon varalle, tapahtui jotain sellaista mikä veti naaman peruslukemille ja pani itsekunkin ajatukset harhailemaan

ALKOI RAJAKYLIEN EVAKUOINTI (vapaaehtoinen 08.10.39 ja pakollinen 17.10.39)

Ensimmäiseksi lähtivät meiltä ne hyvin lihotetut pari sikaa... Sitten kautta aikain paras vehnäsatomme muiden viljojen mukana. Seuraavaksi olivatkin vuorossa naiset, lapset ja vanhukset sekä loput karjasta. Hevoset "lainattiin" Suomen valtion käyttöön. Tosin ei kaikkia pitihän evakkokuormatkin vetää Sisä-Suomeen tai ainakin lähimmälle rautatieasemalle (ensimmäinen evakkomatka alkoi naisilla, lapsilla ja vanhukilla  Jussi Alhasen hevosella). Se oli todella surkeaa aikaa. Onneksi pienimmät lapset eivät tajunneet lähdön vakavuutta nostettaessa nelipyöräisiin lavakärryihin nyyttien sekaan. Vanhemmat sen tajusivat, vaikka toivoivat parasta viime hetkeen saakka. Ei niitä äidin kyyneleitä unohda mielestä hänen katsoessaan viimeisen kerran taakseen rakkaaseen kotiympäristöön. Ajoneuvot vierivät pois, pää oli käännettävä menosuuntaan. Katse luotava eteenpäin, tulevaisuuteen, josta Luoja yksin tiesi... Vieläkin pyrkii pala kurkkuun kun ajattelen sitä, yli 40 vuotta sitten tapahtunutta juuriensa hyvästijättöä. Ihminen reväistiin pois entisestä mihin oli juurtunut, mikä oli pyhää, mikä oli ollut elämän peruslähde: koti, perhe, ystävät, omaiset, rauhallisen elämän toive ja haave. Ne kaikki oli jätettävä kertaheitolla. Mukautumiskykyä ja kaikesta luopumiseen sopeutumista siinä pakkotilanteessa vaadittiin enemmän kuin yhdelle pienelle ihmiselle oli annettu. Voin vain kuvitella äitini tunteet lähdön hetkellä…

Itse en vielä silloin joutunut irtautumaan kotoani. Kaikki työkykyiset miespuoliset jäivät suorittamaan linnoitustyöt. Meiltä jäi isäni ja kolme vanhinta poikaa. Kaivettiin rajalta päin ensimmäistä hyökkäysvaunuestettä Joutselän kylän pohjoispäähän. Esteen etupuolelle teimme pienempiä pesäkkeitä ja piikkilankaesteitä. Työstä maksettiin tuntipalkkaa. Muistaakseni 5mk/ tunti.

Neuvottelut Venäjän ja Suomen kesken ajautuivat yhä enemmän umpikujaan. Tilanne muuttui sotaisen tuntuiseksi. Lähes jokapäiväinen näky Joutselän linnoitustyömaan yllä oli korkealla lentävät venäläisten lentokoneet. Joskus ne suuntasivat lentonsa kauas Suomen sisämaahan. Mielestämme se oli erittäin törkeää rauhanaikaista rajaloukkausta ilmatilaamme tunkeutumista! Muistan kun lapioon nojaten tähyilimme koneita taivaalla miten työtä johtava ylikersantti huusi meille vihaisena: "Paiskikaa vaan sitä monttua, pian sitä tarvitaan!" Elettiin sentään vasta syys-lokakuuta 1939. Joutselän puolustuslinjan jatkoksi teimme vastaavia hv- ja piikkilankaesteitä Terijoki Viipuri tien poikki Kankaan kylässä (Mikko ja Matti Hännikäisen metsän kohdalla). Tämä puolustuslinja päättyi Pitkäjärven rantaan, lähelle Jalkelaan johtavan tien jokisiltaa. Varsin tuttuja paikkoja paimenpoika ajalta Lavolassa ollessani. Tähän aikaan asuimme vielä isäni ja veljieni kanssa kotona Karvalan kylässä. Kävimme linnoitustyössä ja söimme kotona mitä kaksinjaloin kiinni saimme etupäässä niitä sokeroituja vattu- ja mansikkahilloja leivän kera. Niitä herkkuja ei säästetty "idän" ihmisille, vaan söimme niin, että joskus yökötti...

Isäni oli evakuoinut tärkeimmät astia-, vaate- ja muun irtaimistomme Polviselän kylään, kotoamme kuusi kilometriä Kivennavan Kirkonkylään päin. Siellä erään talon riihessä ne odottivat tilanteen kehitystä. Ja kehittyihän se. Rajakylät tyhjennettiin myös kaikista siviili-ihmisistä. Isäni ja Hugo-veljeni olivat juuri ennen sitä menneet eno-Jussin kera Joroisiin katsomaan evakuoituja perheitään. Me Eero-veljeni kera muutimme Ilosen taloon Polviselän kylään. 12.10.-39 venäläiset ehdottivat maa-alueiden vaihtoa, jossa lähes koko Karjalan kannas olisi menetetty linjalla Koivisto Lipola eteläpuoli. Tietoja niistä ehdotuksista ja monista vaatimuksista kuulimme sekä virallista tietä radiosta että ns. huhumyllyn kautta tien mistä?

Tosiaan, myllylle sain veljieni kanssa komennuksen linnoitustyömaalta, nimittäin Lintulan luostarin myllylle. Se olikin se viho ja viimeinen työpaikkamme Suomen suuruuden aikana. Puimme luostarin viljoja kolmisen viikkoa, lähinnä kauraa ja ohraa. Säkki poikineen siinä puuhanssa täyttyi ja mikäli muistan oikein, suurin osa niistä jäi myllyn varastoon kun muuta alkoi tapahtua. Olipa tapahtunutkin jo. Kaiken muun ohessa Mainilan laukaukset, jotka olimme kuulleet! Niitähän ei ammuttu Suomen puolelta, olimmehan silloin vain muutaman kilometrin päässä Mainilasta - Suomen puolella. Molotovin mukaan laukaukset ammuttiin 26.11.-39 kello 15,00 jälkeen? Koska totuus tapauksesta myönnetään? Saa nähdä...

Tapahtumaketju jatkui. Päivällä 29.11.-39, olimme leivotuttaneet Ilosen talon emännällä muutaman letin vehnäistä eli pullaa. Illalla työn jälkeen nautimme sitä kahvin kera ja menimme kaikessa rauhassa nukkumaan. Aamulla kello kudden aikaan koin sitten monen kohtalotoverini kanssa erin elämäni karmeimman herätyksen. Vuoteeni pääpuolessa oli talon uunin perä. Heräsin kun siitä yhtäkkiä rapisi silmilleni rappausta. Samalla tajusin tykin ammuksen räjähdyksen ja ammusten ujellusta sekä räjähdyksiä talon ulkopuolella. Siinä siunatussa hetkessä syntyi talossa täysi hyörinä ja pyörinä... Oli valkenemassa marraskuun viimeisen päivän aamu (30.11.) vuonna 1939

SYTTYI TALVISOTA (klo 06:50-07:00) 
Taivas rajan suunnalla oli verenpunainen. Puolipimeässä aamunkoitteesa sen kajo värjäsi lumiset maisemat kammottavan puna-keltaiseksi - aavemaiseksi. Tykkien suuliekit rajan takana välähtelivät yhtenään ja kylässä räjähtelevät ammukset ja niiden lähtölaukauksien kumu säestivät tuota hornamaista tunnelmaa. Tiesimme heti näyn perusteella, että rajakylissä roihuaa monen rauhaa rakastavan ihmispoloisen koti tulimerenä. "Kaakon taivas se lieskoissa tulta lyö - se vieläkin" (runoilijan sanat). Tunnelmaa on vaikea sanoin kuvata jonka koimme. Polviselän kylästä oli väki evakuoitu, mutta he olivat palanneet takaisin tilanteen ollessa rauhallinen. Voi vain kuvitella heidän hätänsä siinä tilanteessa. Onneksi Ilosen talon isäntä asui kertausharjoituksen aikana kotona. Hän valjasti hevosen, emäntä puki pikkulapset, keräsi vaate- ja eväsnyytit ja sitten kaikki rekeen ja kohti tuntematonta kohtaloa kranaattien räiskyessä ympäri pihaa ja tien laitoja. Oli ihme, ettei tien täydeltä kulkeviin ihmisiin ja hevosiin tullut osumia.

Samanlaisella kiireellä ja tohinalla lähdimme mekin veljeni kera liikkeelle Maassa oli lunta jo noin 10-15 senttiä, jota kranaatit pöllyttivät iskeytyessään räjähtäen maahan. Menin pyörineni muutaman kerran ihan oikeaoppisenti maahan kun ujellus lähestyi. Olin "oravakomppaniassa" oppinut sen verran suojautumisen alkeita. Veljeni sen sijaan juoksi, pyörää työntäen, samaa vauhtia sadan metrin päässä olevalle, Viipuri - Terijoki, tielle saakka. Hän ehti sentään lähtiessään sitoa yhden täyspitkän pullaletin pyöränsä ohjaustankoon, joten hänellä oli muonituspuoli paremmin järjestyksessä kuin itselläni. Vanhemman viisauttako?

Ilosen talon tallissa oli enoni hevonen, mutta reki isoine heinäkuormineen oli takaperin vajan ulko-oveen nähden, joten hevosmiehiä ei meistä siinä tuiskeessa tullut. Sillä "luupäällä" meidän olisi pitänyt kuljettaa omaisuutemme rippeet pois sieltä kylässä olevasta riihestä, johon ne kotikylästä evakuoitiin. Mutta kun ei! Tykkituli oli kiivas ja ulottui aina Kivennavan kirkolle saakka, eli saatteli meitä kuusi kilometriä. Pahin, tykkitulen alainen Linnanmäki, ohitettiin Ikolan kylän puoleista pientä metsätietä. Ehkä keskityksen jälkeen olisimme voineet palata noutamaan omaisuuttamme (ja enon), mutta sotilaat Kirkonkylässä sanoivat, ettei teillä ole sinne enää mitään asiaa. Uskottava se oli, eikä sinne liioin mielinyt mennäkään sellaisen herätyksen jälkeen! Kirkonkylän keskustan teiden risteyksessä saimme vielä muutaman kranaatin ja ainakin yksi, kirkkomäelle johtavan tien viereen iskeytynyt jäi suutariksi ei onneksemme räjähtänyt.

Tilanne oli vakava, mieltä hämmentävä. Tiesimme veljeni kanssa perheemme sijoitus osoitteen; Joroinen Lahnalahti. Sen sijaan emme tienneet, että isäni, enoni ja H-veljeni kännytettiin sieltä linnoitustöihin tullessaan Viipurin pommitusten takia takaisin Savoon. Toljaillessamme kirkonkylän raitilla joukkoomme liittyi Antti ja Lilja Pimiä (sisarukset) hevosineen sekä Uuno Veijalainen Karvalasta. Siinä tiellä me, viisi henkeä ja hevonen päätettiin lähteä yhdessä evakuointipaikkakunnallemme Joroisiin.

Ensimmäisen sotapäivän aamuhämärää vietettiin muutaman km:n päässä Uupuneen kylässä, Töllisen saunassa! Siellä me E-veljeni kanssa mutustelimme pullaa... ja ajatukset harhailivat, ties missä? Oli hyvin vaikea irrottautua kotikonnuista synnyinseudusta. Henki sentään aamulla säästyi. Matkan oli jatkuttava. Tie Kivennavalta Viipuriin päin oli tulvillaan evakkojen ja armeijan ajoneuvoja. Oli huutoa ja melua. Kyyrölässä ajoi SA-auto toisen perään liukkaan kelin takia. Pellit levisivät, mutta kolarin ajanut totesi lakoonisesti: "Tämä on sotaa nyt!"

Olihan se, ensimmäinen sotapäivän aamu armon vuonna 1939. Matkalla ohitimme hiki päässä hääriviä linnoitustyöporukoita, jotka iltamyöhällä sähkövalojen loisteessa valoivat betonipesäkkeitä Muolaan seutuvilla. Tehtiin Mannerheim-linjaa sodan jo riehuessa maassa täyttä vauhtia! Kaikesta näki selvästi miten vakava tilanne oli. Vitsit olivat silloin vähissä. Jostakin kaupasta saimme ostaa maantiekartan, jonka avulla pystyimme välttämään isot asutuskeskukset ja pahimmat sillat, joita vihollinen päivisin pommitti. Vuoksi ylitettiin Kuukaupin siltaa pitkin. Sillan lähellä oli jonkinlainen ilmatorjunta- asemakin suojaamassa siltaa ja ylikulkua. Immolan lentokentän läheisyydessä oli ammuttu alas viholliskone. Matkamme jatkui Puumalan lossin kautta Juvalle ja edelleen Joroisiin. Hevosajoneuvolla kulkevien päivämatkana pidettiin noin 30-kilometriä. Me pyöräilijät olisimme taittaneet matkan nopeammin, mutta sovimme matkaan lähdettäessä, että pysymme yhdessä evakuointipaikkakunnillemme saakka.

Ihmisten suhtautuminen meihin matkan aikana oli varsin merkillistä. Noin yhden viikon aikana, jonka matkamme kesti, meitä kulkureita kohdeltiin esim. yösijaa hakiessamme kussakin talossa eri tavalla. Jossakin tiuskaistiin jo ovella: "Mitä te tähän suuntaan kuljette? -rintama on tuollapäin!" Usein riitti kun kerrottiin, että sieltä juuri ollaan tulossa ja sodan ensimmäisen aamun kranaattisateesta lähdetty, emmekä ole alaikäisinä saaneet mitään taisteluoppia. Toisissa taloissa meitä kohdeltiin kuin suurina sotasankareina. Siunailtiin ja ihmeteltiin mitä kaikkea olimme jo ehtineet kokea ja nähdä. Haettiin naapurikin tupaan ja kerrottiin heille meidän tulleen ihan rintamalta saakka. Tarjottiin ruokaakin, jota toisista taloista ei tahtonut saada ostamallakaan. Näin me suomalaiset! Yleensä ostimme voita, makkaraa ja muuta särvintä kaupoista. Leipää, maitoa, kahvia ja hevosen rehua etsimme maataloista matkamme varrelta.

Joroisten Lahnalahteen tultaessa kyselimme taloa, johon perheemme oli majoitettu. Kauppapuoti, jossa veljeni kanssa tietä kyselimme, oli tupaten täynnä savolaisakkaa ja -ukkoa. Kaikki odottelivat postinkuljettajan tuloa ja rintamauutisia lehdistään. Ja voi sitä puheen ripulia, mitä se "vastaanottokomitea" piti. Jokaiselle erikseen sekä yhteisesti saimme selvittää: ketä ollaan, mistä tullaan, millaista oli olla tykkitulessa, nähtiinkö ryssiä, pelottiko yhtään ja mihin olemme nyt menossa? Juuri se viimeinen kysymys meitäkin kiinnosti, Aholan talo heidän kylässään. Selvisihän sekin kauppapuodissa ja niin taas mentiin kiitellen neuvosta. (JTe huom, ilmeisesti tässä: https://goo.gl/maps/6bdYJFSeCxYd4SnX8 )

Vanhat kartat sivustolta:

Pian olimme Aholassa ja iloinen jälleennäkemisen tunne täytti mielen kun tapasimme kotiväen: Äidin, isän, molemmat sisaremme ja kolme nuorempaa veljeämme terveinä Aholassa. Tosin iloamme sumensi ensivaikutelma, jonka saimme talon pirttiin astuessamme. Siellä vieraan talon vieraassa ympäristössä perheemme jäsenet olla kyhjöttivät apaattisina kuin häkkiin suljetut eläimet. He eivät olleet tienneet pitkään aikaan mitään meistä Kivennavalle jääneistä pojista. Huoli meistä ja koko elämisen jatkuvuudesta näkyi jokaisen ilmeestä. Sitä ei edes yhtäkkinen ilmestymisemme heidän keskelleen ehtinyt heti haihduttaa. Koossa perheemme kuitenkin jälleen oli monen kuukauden eron jälkeen ja kyllä siinä silloin puhumista riitti...

Majoituspaikkana Aholan talosta ei ole erikoista kerrottavaa, mitä nyt vanhaisäntä nuorempia veljiämme vähin haukkui? Sotaan heidänkin talostaan nuorempi väki oli joutunut. Siksi ei kummastuttanut, että talon talvipuuvarasto oli tyhjä. Jo seuraavana päivänä taloon tultuani kävin isäni kanssa hakemassa talon hevosella metsästä tuoreita koivunrankoja polttopuuksi, jotta tarkenimme talon suuren suuressa pirtissä asua. Jostakin syystä (?) kotiväkeni muutti myöhemmin samassa kylässä olevaan Viljakaisen taloon? (j.k. alettiin painostaa pois sukulaisten tulon vuoksi)
Omat kokemukseni evakon elämästä supistuvatkin sota-aikana niihin parin viikon aikaisiin olemisiin Aholan talossa. Sen jälkeen minut, niinkuin tuhannet muutkin miehet, evakuoi Suomen valtio omaan käyttöönsä. Omalta kohdaltani aina vuoden 1944 marraskuun loppuun saakka. Jouduin niin sanottuna nostomiehenä talvisotaan isäni, Eeron ja Hugon kanssa. Jouduimme III AK:n pioneerijoukkoihin, Linnoituspataljoonaan Vuosalmen lohkolle, Räisälään.

Joulukuun puolivälin paikkeilla saimme virallisen kutsukortin matkalitteroineen talvisotaan. Käskykirjeessä oli yleiset ohjeet matkaa varten. Oli varattava ruokaa ja vaatteita. Meille vaatteista ei tullut ongelmia minkäänlaisia - ne olivat jokaisella yllä- ja ainoat. Vaihtovaatteet jäivät riiheen Polviselän kylään Kivennavalle. Pakkasten varalle haalimme jostakin vähän villaista: sukkia, lapasia, villapaitoja ja flanellijalkarättejä, joita käskettiin komennukselle varata. En muista mitä varasimme vatsan tarpeita varten, mutta olimme tottuneet tulemaan toimeen vähällä sapuskalla ja risaisilla vaatteilla, joten siitä vaan matkaan kuin mustalainen. Matkamme alkoi 16.12.1939.
Lähdön hetki perheen parista oli ymmärrettävistä syistä hiukan haikea. Perheemme hajosi jälleen outoihin oloihin. Hugo Ja Unto jäivät vanhimpina miespuolisina lapsina äidimme ja nuorempien sisarustemme turvaksi Aholan taloon. Samoin vanhempi sisaremme Maire. Mitäin lomahuvia ei heidän evakkona asumisensa varmasti ollut. En muista miten heidän ravitsemus ja huoltopuoli oli järjestetty? Kai valtio tuli siinä vaiheessa apuun avustuksineen. Mitään käteisvaroja ei perheellämme elämistä varten ollut.

Ehkä Luoja piti huolen kerjäisistä, niinkuin sanotaan... Sinne Aholan talon pirttiin perheemme jäi lähtiessämme Joroisten asemalle. Äitini itkua ryystämään ja toivottamaan Jumalan varjelusta ja siunausta kaikille. Niin hän aina meitä saatteli... Matkalitterat oli annettu rataosalle Joroinen Sairala