Ote Pentti Termosen muistelmista.
 |
| Juhana ja Helena Termonen sekä tytär. |
Kansakoulu avattiin kyläämme jo v. 1900, kahdeksantena kouluna pitäjän kahdestakymmenestä. Koulun perustamisesta oli ollut kova riita isoisäni talossa pidetyssä perustamiskokouksessa. Enemmistö, Pännä-Paavo Termonen heidän joukossaan, voitti ja niin koulu saatiin, osittain talkoovoimin. Siihen kouluun on isänikin kirjattu oppilaaksi syysk. 29. päivänä 1902. Siitä Kivennavan Karvalan Ylhäisemmästä Kansakoulusta on meidän isä-Vihtorikin saanut päästötodistuksensa arvosteluineen toukokuun 18. päivänä 1906, joten neljä vuotta piti silloinkin housun persuksia kuluttaa koulun penkkiin.
Samaa koulua ovat käyneet myös Rasalan lapset, heidän joukossaan äiti-Helena, Alhasen sukunimellä. Hänelle on annettu I -osaston joulutodistus joulukuun 23. päivänä 1905. Siellä he ovat piiperrelleet yhdessä koulun suojissa, isäni kolmannella ja äitini ensimmäisellä luokalla (mikäli I-osasto oli sama kuin I- luokka?)
Kouluaikaisia tapahtumia hekin kertoivat, mutta mieleeni on jäänyt vain muutamia. Suhtautumisesta koulun kuriin ja järjestykseen osoittaa erään sen aikaisen oppilaan käyttäytyminen. Hän oli kesken oppitunnin noussut pulpetistaan ylös ja sanonut: "Kello pomppaa yks, mie lähen vähä syömää!" Oli ottanut eväspussinsa ja lähtenyt eineelle. Toisen kerran opettaja kuulusteli luokassa kuka oli pissannut koulun ulkoseinälle ruskeahkot plöröt? Luokka oli hiljaa kauan, mutta kun opettaja uhkasi jo kaikkia arestiin jäämisellä, joku pojista ilmoitti: "Hedvik Kiuru heitti vettä pytingille!" Tuli tytön syyksi. Uskoiko opettaja, se olikin jo toinen asia.
 |
| Hilja ja Elsa Termonen vähän myöhemmin |
Punastella sen sijaan sain luokassakin, laittoivat mokomat istumaan samaan pulpettiin Saima Sopo nimisen t y t ö n viereen. Sekös harmitti. Saima oli pisamakasvoinen tyttö joka tavasi ja luki suoraankin jo kouluun tullessaan ja kovalla äänellä. Tietysti meitä ekaluokan poikia härnättiin morsiamista, sillä kaikki me istuimme tyttöjen vieressä. Oppilaan pituus ja taktinen sijoittelu koulutyön rauhoittamiseksi sen istumajärjestyksen ehdot saneli. Pojat yhdessä olisivat remunneet enemmän tunnilla.
Kaksi vuotta siellä Juhana Termosen talon olotuvan läpi juostiin, joskus kuraisin jaloinkin, vanhantuvan puolelle luokkaamme. Samasta katetusta ulkoeteisestä, samasta porstuasta, samasta olotuvan ovesta remuttiin sisälle talon isäntäväen kanssa aamuin, päivin ja joskus illoinkin. Oli hälinää... Tulee mieleen miten paljon talonväki sieti sitä metakkaa. Olotuvassa juostiin kahden vuoteen välisestä ovesta luokkahuoneeseemme. Mitättömän pieni vuokra luokasta ja opettajan huoneesta, kamarista, jonka kunta Juhanalle maksoi ei ollut yksin syy sietoon vaan ymmärrys ja hyväsydämisyys opetustyötä kohtaan jota hänen talossaan tehtiin. Toisaalta, talo sijaitsi lähes keskellä kylää (kyliä) joista lapset olivat ja oli riittävän tilava koulun pidon kannalta. Se oli paras mahdollinen paikka.
Sellainen oli sen ajan opinahjo - alkeiskoulu, jossa: luettiin, laskettiin, piirrettiin, kirjoitettiin, leikittiin, tehtiin käsitöinä patalappuja, opittiin ensimmäisiä aakkosia elämän vaikeaselkoisesta taivalluksesta. Ei tunnettu vielä vastuuta mistään, mutta siinä samalla sitäkin alettiin herätellä henkiin. Keneen tieto tarttui, keneen ei. Vaikea sanoa. En alakoulun aikana osannut arvata, että viiden kuuden vuoden kuluttua silloisen alakoulun lapset juoksevat vuoteeni vierestä luokkaan vanhaantupaan. Silloin olin paimenpoika, "sorkkaväen kapteeni" Juhana Termosen talossa! Eivät ne alakoulun lapset minua mitenkään häirinneet - muistui vain oma vastaava aika mieleeni...että noihan mekin silloin remuttiin.
Selvisin täysin kunnialla alakansakoulusta ja aloin yläkansakoulun. Siellä meitä Vikilän muksuja olikin yhteensä kolme kappaletta. Eero neljännellä, Maire toisella ja itse ensimmäisellä "osastolla", kuten silloin sanottiin. Koulumme sijaitsi kotoa noin puolen kilometrin päässä Vanhankylän tien varrella - hehtaarin suuruisella tontilla. Koulussa oli kaksi luokkahuonetta, eteiset naulakkoineen ja opettajien asuinhuoneisto. Ulkona sauna, halkovaja, käymälät, sikakarsina ja kellarit. Puolet tontista oli peltona, jossa opettajat viljelivät perunaa, vehnää yms. ja puutarhassa mansikkaa ja juurikasveja ym. Koulun tontti oli lähes kokonaan meidän maittemme ympäröimä, joten tontti saattaa olla aikanaa lohkaistu isoisäni Paavo Termosen maista.
Opettajina aikanamme oluivat Helga Elina Kaisla os. Grönfors vuosina 1924-39 ja hänen aviomiehensä Frans Hugo Kaisla vuosina 1925-39. Helga opetti kahta alinta luokkaa ja Hugo eli "pappa" kahta ylintä luokkaa sekä jatkoluokkia. Pappa oli johtajaopettaja ja toimi myös Kivennavan kunnan ja seurakunnan tilien tarkastajana sekä kuului kunnanvaltuustoon. Hän erosi ensimmäisestä vaimostaan, jonka kanssa hänellä oli kolme poikaa ja kaksi tytärtä. Avioitui uudestaan Karvalassa ollessaan Helgan kanssa. Pappa on poistunut joukostamme jo vuosia. Helga elää (JTe huom: muistelmat kirjoitettu joskus 1980-luvulla) edelleen Forssassa. Kirjoitus käsiala on vielä konemaisen kaunista - päätellen korteista, joita hän Untolle Mommilaan joskus lähettää kuten ennen äidillemmekin. Päteviä opettajia Kaislat olivat. Kuri ja järjestys koulussa säilyi. Isänmaanrakkaus ja urheilu olivat papan sydäntä lähellä. Häneltä mekin lapset saimme pysyvän kipinän urheiluun. Hän järjesti urheilukilpailuja sekä kesällä että talvella. Juoksutti meitä voimistelutunneilla Paavo Nurmen lantiotyylillä pitkin koulun tonttia. Paavohan oli turkulainen kuten pappakin. Tuloksia tuli. Miltei joka talvi tuli tyttöjen sekä poikien pitäjänmestaruuksien lisäksi kiertopalkinnot koulujenvälisistä hiihtomestaruuskilpailuista koulumme palkintokaappiin. Kuten kerroin, kouluja Kivennavalla oli parikymmentä ja joukossa oppilasmääriltään isompiakin kuin Karvalassa. Hajahtaako vähän kehu?
Hyvin pappa läksytkin opetti. Luki paatoksella runoja Vänrikki Stoolin tarinoista, juurruttaen siten suomalaisuutta mieliimme. Hän oli tullut Turusta ja Helga samalta suunnalta koulumme opettajiksi. He tulivat ikäänkuin kutsumustyöhön, muokkaamaan meihin Raja-Karjalan lapsiin isänmaallisuutta ja mahdollisesti (?) ryssän vihaamista. Luoja paratkoon - meidän esi-isämme, venäläisten ruhtinaiden orjat, lampuodit, lahjoitusmaa-talonpojat, jotka sukupolvien ajat olivat kärsineet vainoista ja venäläisten herruudesta, eivät salanneet lapsiltaan tosiasioita, joten tiesimme ennestään mitä on olla Karjalan kannakselaisena. Sitä tuskin tiesivät esim. turkulaiset - Ruotsin rajalla? Tarkoitus opettajillamme oli hyvä, eihän siitä oltu eri mieltä. Ehkä omat ajatukseni harhautuivat opettajiemme tarkoituksista. Pappaa me lapset kunnioitimme kait enemmän kuin pappia. Välitunneilla pelattiin kuningaspalloa, mustaa miestä, sodittin lumi- ja käpysotia (ankaria) jahdattiin oravia puista alas. Talvisin rakennettiin valtavia lumilinnoja, joissa kävimme katkeria lumisotia, aina viimeiseen mieheen. Hiihtoa varten oli sopivan pituinen latulenkki, jonka ehti välitunnilla vetäistä kun kiirettä piti. Kaikkiin, sotaleikkeihinkin, saimme vapaasti osallistua kunhan ne vain pysyivät reiluina peleinä. Eikä siitä juuri valiteltu vaikka tunnille tultiin huuli haljenneena tai silmä mustana. Isot tuoreet kuusenkävyt antoivat aika laakin sattuessaan arkaan paikkaan, retvakkaasta kädestä lähetettynä. Tosin sotasäännöt kielsivät päähän heittämisen ja kivien laittamisen lumipallojen sisälle, mutta ainakos niitä sopimuksia muistettiin. Ei ainakaan silloin kun itse oli juuri saanut hyvän tällin arkaan paikkaan.
Opin kannalta kouluvuodet vierehtivät nopeasti. Pärjäsin kohtalaisesti, luokkani pojista useimmin "eka", Tyttöjen joukossa oli pari kolme parempaa. Laskento oli mieleisin aineeni, sain jopa jälki-istuntoa sen takia. Jouduin nimittäin valvomaan mm. Urho Töllisen laskujen tekoa kouluajan jälkeen luokassamme. Opettajat olivat lähes perhetuttavia ja asuin lähellä koulua, joten sain leikkiä opettajaa. Opettajat ostivat meiltä maitoa, kananmunia ja marjoja, joita me lapset saimme kouluun tullessamme heille tuoda. Maire-siskoni oli heillä myöhemmin sisäkkönä eli piikana vähän aikaa. Itselläni kaikki muut aineet menivät mukavasti, mutta käsitöissä en saanut paljon aikaan. Isommat pojat valtasivat tavallisesti työkalut ja höyläpenkit. En uskaltanut panna vastaan. Oli opetettu olemaan nöyrä, tottelevainen eikä saanut haastaa riitaa. Tein mm. veitsi- ja lusikkalaatikkoyhdistelmää koko syys- ja kevätlukukauden. Kuitenkin koulumme käsityönäyttelyssä oli mahtava määrä suuritöisiä huonekaluja ym. kaunistuksia. Niistä on eräs vanha valokuvakin, muistaakseni sekin Untolla Mommilassa. Eräs parhaita käsitöissä oli Einari Nykänen, jolta syntyi puusta mitä vain.
Koulumme hiihtokilpailuissa en ollut sitä terävintä kärkeä, mutta voitin koulun kisat viimeisellä jatkoluokalla ollessani. Muulloin sain vain kolmansia ja neljänsiä palkintoja. Palkintoja jaettiin paljon ja varat niihin kerättiin myymällä kilpailujen aikana yleisölle teetä, kahvia, pullaa, kakkuarpoja yms. Lisäksi kyläläiset lahjoittivat varoja tähän yhteiseen, hyvää tarkoittavaan toimintaan. Kilpailupäivä oli aina koulumme suurtapahtuma. Yleisöä siihen saapui erittäin runsaasti, heitä tuli Hiirelän, Vanhankylän, Rasalan ja Lintulan kylistä saakka. Lasten vanhempia, veljiä ja siskoja, kuka vain kynnelle kykeni. Olihan Karvalan koulu myös näiden kylien opinahjo. Hyvin teki saikka ja pullakahvi kauppansa ja aina myytiin myös kakkuarvat loppuun, samoin ylimääräinen kahvipuolla, joten palkintorahoja tuli.
Mitä hiihtovälineisiin tulee, niin sukset olivat yleensä silloisen ajan mallien mukaisia koivusuksia, joissakin vielä ns. veistokärjet eikä painamalla taivutetut. Siteinä nahkamäystimet kantaremmein tai hirttonaruin varustettuna. Mäystimet naulattiin pahvinauloin suksen sivuun, mutta myöhemmin tehtiin reikä suksen läpi ja pujotettiin mäystin siitä läpi yhtenäisenä sekä sidottiin päät yhteen nahkanaruin. Kiintositeitä ei siihen aikaan juuri ollut, ainakaan lapsilla. Sauvat teimme suorista oksattomista kuusen aluista. "Rillarengas" taivutettiin vedessä keittämisen jälkeen katajan oksasta ja nahkaviillekeet siihen vanhoista saappaanvarsinahoista. Joku teki sauvan eli silloisen "sukskepin rillan" sahaamalla sen vanerista. Sauvojen piikit teimme hevosenkengän nauloista. Naulaa sauvaan upotettaessa, sidoimme tiukan rautalankarenkaan sauvan ympärille, ettei se haljennut. Hiihtojalkineena käytettiin hiihtotossua, jossa oli kippura kärki mäystintä varten. Ne oli valmistettu kyläsuutareissa nahasta ja huovasta. Asuun kuului sääriin käärittävät värikkäät tupsuilla koristellut paulat. Myös tavalliset huopikkaat ja saappaat yms. kelpasivat hiihtojalkineeksi. Varakkaammat ostivat kilpailuihin suksivoiteita kaupoista, mutta me teimme niitä itse. Keitimme tervaa, kynttilän ja parafiinin paloja sekä pihkaa ja suolaa peltipurkissa. Seos jäähdytettiin vanhoihin voidepurkkeihin ja siitä sitten vaan suksien alle, ja lipsuminen oli useimmiten varmaa.
Kesällä suoritin koulussa muiden mukana urheilumerkkeihin vaaditut suoritukset. Sain pronssi- ja hopeamerkin peräkkäisinä kesinä. Hopeinen "sompa" on vielä tallella, pronssinen hukkui sotaretkelläni.
Mitään pahempaa kommellusta kouluaikanani ei sattunut. Läksyt opin vuotta paria ennen kuin niitä tarvitsin, syystä että Eero ja Maire pänttäsivät niitä samoja juttuja ääneen. Pääsin helpolla, sanotaan niinkuin hiukan "siivellä".
Tosiaan, "siivellä" olin kerran pienessä liemessä. Hypimme poikajoukolla eräänä pimeänä syysiltana koulumme pihalla, kunnanlääkärin pitäessä luokassa vanhemmille jotain sosiaalista esitelmää. Isot pojat kiipesivät luokan ikkunoihin kurkkimaan sisälle ja litistivät vielä nenänsä lasiin, sytyttivät lääkärin autoon valot ja tekivät sellaista pientä pilaa. Se johti kuitenkin seuraavana päivänä suureen kuulusteluun. Joku ilmiantoi minutkin syylliseksi jäätyään itse teosta kiinni. Tosin valehtelin, etten ollut koulun pihalla lainkaan vaan tontin aidan takana. Siellä suurimman ajan olinkin, koska sieltä näki luokkaan jossa esitelmä pidettiin. Kävin pihallakin mutten tehnyt mitään merkittävää. Minut nähtiin siellä ja ilmiannettiin osasyyllisenä. Siksi rangaistus oli käypä päälleni. Määrättiin kotona piiskattavaksi! Äitini oli silloinkin sairasvuoteessa, joten "pyöveliksi" kutsuttiin Huttusen rouva (os. kaupan hoitajan rouva naapurista). Itse jouduin etsimään vitsan, jolla käsille lyötiin. Varmuuden vuoksi toin lyhyen metlan eli varsiluudan oksan, jolla Huttusen rouva rapsutteli vähän aikaa kynsilleni. Se ei juuri sattunut. Seisoin tuomiolla äitini sängyn vieressä ja pidin käsiäni ojennettuna tuomion täyttöä varten. Se ei ollut raskas kärsiä. Enemmän itsetuntoani kolhi se, että seuraavana päivänä jouduin koko luokan kuullen vastaamaan opettajan kysymykseen: "Saitko sen selkäsaunan?" - Vastasin, sain! Sukkö se asia kuitattiin. Kukaan ei jälkeenpäin kiusoitellut selkäsaunastani. Reilu peli, rikos ja rangaistus...
Mainittavia tapahtumia olivat koulumme kuusijuhlat ja keväiset tutkintopäivät. Niihin valmistauduttiin opettajan johdolla ajoissa. Joulujuhla pidettiin aina aamulla jo kello kuuden maissa. Muistan miten eräänä sellaisena aamuna yritimme säikyttää Massa-kisamme herätyskellon äänellä. Odotimme, kissaa kellon vieressä hellien, että milloin rävähtää, mutta joku oli vahingossa painanut soittonupin alas. Kello kävi raksutti ja juhlaan piti joutua mutta kissa jatkoi uniaan pomppaamatta ilmaan! Aika velikultia olimme mutta jäimme toiseksi.
Kuusijuhlaa varten harjoiteltiin joululeikkejä, näytöskappaleita, runoja, lauluja ja muuta sellaista ohjelmaa. Itse juhlassa joku oppilas luki Jouluevankeliumin, veisattiin "Enkeli taivaan" ja suoritettiin kaikki opettelemamme ohjelmanumerot posket hehkuen. Hauskaa oli. Joulupukki toi kaikille paketin, jossa oli keksiä, omena ja makeisia. Tontut suorittavat pakettien ja joulukorttien jakelun. Korit teimme aina itse ja niitä lähettiin opettajille ja kaikille oppilaille. Oppilaiden sukulaiset olivat mukana, joten väkeä oli paljon. Olo hikinen ja raskas. Kuusi keskellä lattiaa ja oppilaat monessa renkaassa ympärillä. Pulpetit toisessa luokassa korkeissa pinoissa, mutta tilaa oli silti liian vähän. Päivän valjettua ja saatuamme joulutodistukset matkasimme jokainen koteihimme.
Koulun keväinen päättäjäispäivä eli tutkintopäivä ei yltänyt joulujuhlan tasolle, mutta oma viehätys siinäkin oli. Silloin saimme pukea yllemme ne äidin ompelemat uudet vaatteet; itse polvihousut ja puseron, jotka usein olivat tehdyt koulun avustuksena saadusta tyykikankaasta. Hällä väliä, kunhan olivat ehjät! Kaikki muutkin lapset olivat sinä päivänä uusissa ja puhtaissa vaatteissaan ja otettin koko oppilasjoukosta valokuviakin koulumme seinustalla. Laulettiin suvivirsi, jaettiin todistukset ja käsityöt. Katseltiin luokan seinillä olevat oppilaiden parhaat piirrustukset ja olihan sitä ohjelmaa silloinkin. Mieliala oli korkealla koulun päättymisen ja alkavan kesän johdosta. En muista pitivätkö opettajat jotain tutkintoläksyjen kuulusteluja, mutta tilaisuutta aina sanottiin tutkintopäiväksi. Saivathan neljännen luokan oppilaat ainakin silloin koulusta päästötodistuksensa.Lopettelen tämän kouluaikaani ja kouluoloja kuvaavan jutun tähän. Jos aihetta ilmaantuu, varaan itselleni luvan kertoa siitä myöhemmin.
